Tänään taivas oli heleän sininen ja aurinko paistoi! Hymyilytti koko päivän kun lukemattomien hitaasti madelleiden harmaiden lumisadepäivien jälkeen koitti jälleen ihana valoisuus. Helmikuinen valo sai vitivalkoiset hanget aivan hohtamaan. Maisema näytti melkein siniseltä kun taivas heijasteli myös lumesta. Lukemattomat lumihiutaleet ovat kuorruttaneet luonnon. Runollisesti sanotaan ettei yksikään lumihiutale ole toisensa kaltainen. Avautuvat maisemat olivat suoraan kuin kauniista postikortista. Täysin sininen taivas, lumen kuorruttamat puut, tuulessa huojuvat kaislat ja pikku hiljaa laskeva aurinko.
Kaipasin koko eilisen päivän happea Tukholman messuilla. Aikainen herätys ja yli puolenyön venähtänyt paluulento viivästymisen takia tekivät olostani jotenkin ihan nuupahtaneen. Olin myös viettänyt aikaa hälisevässä messukeskuksessa ja kaipasin luonnon hiljaisuutta ympärilleni. Otin aamusta Minnien mukaan toimistokoiraksi ettei russelipusselin tarvitse taas olla yksin kotosalla. Ajaessani iltapäivällä Kehää kotia kohti päätin, että nyt on päästävä hetkeksi ulos nauttimaan säästä!
Päätin kurvata kohden Akseli Gallen-Kallelan ateljeelinnaa Tarvaspäätä. Pääsisimme merenrannalle sekä metsämaisemaan tutuille lenkkipoluille ja autonkin saisi museon parkkialueelle ulkoilun ajaksi. Pakkasta oli -9C astetta mutta niin se aurinko vain porotti, että Tarvonsalmen kevyenliikenteen sillan kaiteilta oli sulanut jo vettä muodostaen jääpuikkoja. Hihkuin jo mielessäni “kevät tulee” vaikka monta takapakkia tässä vielä otetaan ennen kuin kevät ihan oikeasti saapuu. Mutta olettehan panneet merkille miten lintujen laulu aamuisin on lisääntynyt? Linnut tietävät, että valon määrän kasvaminen tietää päivän pitenemistä ja jossain vaiheessa talven selkä taittuu.
Emme kivunneet tällä reissulla katsomaan Tarvaspään ateljeelinnaa. Voit kurkata postauksestani “Tatuoidut taideteokset Tarvaspäässä” miltä tämä Gallen-Kallelan Espoon Laajalahteen rakennuttama linna näyttää. Paikka on itselleni hyvin merkityksellinen ja olen käynyt täällä lapsesta saakka. Ateljeelinnan pihalla olevan puisen Jättihauen pään muistan jo pikkutytöstä. Se oli kiinnostavan pelottava mutta aina sitä piti päästä ihmettelemään. Huomasin juuri etten koskaan ole esitellyt blogissa itse Tarvaspäätä, joten tästä tuleekin minulle “missio” kuluvalle vuodelle 
Minnie halusi myös poiketa vähän metsäpolulle joten pakkohan omistajan oli seurata ja siirtyä pois kävelytieltä. Kovin pitkälle emme polkua edenneet sillä työmatkalaisella ei ollut jalassaan ulkoiluhousuja vaikka Icebugit olikin aamulla sujautettu jalkaan. Tätä polkua olisi päässyt rantaviivaa pitkin kulkemaan aina Tarvaspään saunarakennukselle. Olemme usein täällä kesäisin samoilleetkin. Talvinen polku oli myös todella kapea ja mikäli katse herpaantui hetkeksikään tallatusta urasta astui syvään hankeen humahtaen polveaan myöten lumeen.
Postikorttimaisema karkotti mukavasti väsymyksen ja nuupahtaneesta olosta ei ollut tietoakaan kun lenkkimme läheni jo parkkipaikalla olevaa autoa. Minnie oli nauttinut lenkistä sekä niistä lukuisista rusakonpapanoista, joita pitkäkorvat olivat jättäneet sille hangelle. Kysyin kerran eläinlääkäriltä onko tästä ikävästä tavasta koiruudelle haittaa mutta eläinlääkäri vain naurahti “tapansa kullakin joten anna napostella jatkossakin”.
The post Helmikuinen postikorttimaisema appeared first on Nelkytplusblogit.