![]() |
| Pelko on läsnä kaikkialla ja siitä on vain päästävä yli. Helppo ei ole tie ja siksi tarvitsemme välillä rajoitteita. |
Pelko on ihmiselle synkkä tunne. Fiilis kun nyt elämä pysähtyy eli loppuu tai saat sellaisen “poliisiolon” itseesi että et kykene järkevästi toimimaan.
Se olotila, että sydän luo tappiin, et saa henkeä, koko kroppasi löytää uusia lihaksia sieltä mistä et ikinä osannut kuvitella koskaan että sinulla on sellaisia, paniikki on aivan hirveä ja ilma loppuu täysin. Se lamaannuttaa ihmisen. Et kykene toimimaan järkevästi. Sitä olotilaa voidaan myös kutsua paniikkihäiriöksi.
Fobiaksi taas kutsutaan johonkin tiettyyn asiaan tai tilanteeseen liittyvää todella suhteetonta pelkotilaa, joka johtaa ko. kohteen välttämiseen ja rajoittaa henkilön elämää. Muuten, onneksi fobiat luokitellaan psykiatriassa sairaudeksi. Miksi onneksi? Koska niitä on tutkittu riittävästi, rajoittaa ihmisen normaalia elämää ja niihin on mahdollista saada apua? Mistä – käynti psykiatrilla tai terapeutilla auttaa tähänkin.
Vaikka taannoin myhäilin rakkaan työkaverin M.Kiurun fobialle käärmeistä niin en myhäile enään. Se vaan on niin jossain syvällä. Sori M.K. Kyl mä joskus kuitenkin vielä pääsen yllättämään. Minä paskiainen.
Omalla kohdallani onnettomuuden jälkeen pelko oli todellista. Se oli painajaisia, mökkiytymistä, jumiutumista, lamaantumista etc. Suurin pelko liittyi lähinnä Jalbeen, poikaan sekä koiriin. En siis pelännyt heitä vaan pelkäsin että jotakin kamalaa, lopullista tapahtuu niille. Aina kun Jalbe lähti töihin ja poika kouluun, sain kaikki fiilikset itseeni.
Kun molemmat palasivat kokonaisena kotiin, pystyin hieman rentoutumaan. Silloin aloin pelkäämään taas aivan muita asioita. Pelkäsin puutarhatyökaluja, liikennettä, suojateitä, liukasta, pimeneviä syksyisiä iltoja sekä neonvaloja.
PELOT OVAT TODELLISIA
Outoja “fiboja” ja vielä kun jännitti mennä nukkumaan, koska olit varma niistä uniin tulleista “flash back” tiloista, milloin joku kuolee kuitenkin. Saattoi olla mikä tahansa seesteinen ilta ja hyvä flow, mutta silti ne iski. Heräsit lakanat märkänä hiestä ja koko kroppaa särki. Aivan horroria, yöt olivat pitkiä, lamaannuttavia ja kaikki oli pois seuraavasta päivästä.
Pelko oli myös läsnä ulkona liukkaalla tyyliin et saa saada enään yhtään iskua päähän, niin elämäsi oli siinä. Onneksi Jalbe kävi ostamassa ne suositut “ice bugit” eli nastakengät. Hiihtelit niillä sitten. Silti sinun edelliset hyvin kasvaneet reisilihakset ja pohjelihakset, puhumattakaan ylisuurista pakaralihaksista hinasivat luistellen eteenpäin. Olisi voinut nostaa jalkoja edes 3 senttiä niin olisi ollut kevyempää liikkua.
Pelko oli läsnä niissä pihahommissa myös. Kaikki koneet missä on hieman enemmän kierroksia kuin omassa päässäsi niin iso vaara. Ne tappaa tai invalidisoi sinut loppuiäksi.
Pelko tuli myös pelkästään illalla kun kaupungin valot syttyvät. Sellaiset 50-60 luvulla olevat rakennukset tai neonvalot iskivät lamaannuttavan olotilan. Myöhemmin syy tähänkin selvis itselleni, ne muistutti liikaa siitä mitä Riikan pimenevästä joulukuisesta illasta viimeksi muistan. Kiitos muistutuksesta, traumaterapia.
Pelko laittoi suunnittelemaan asioita. Tätä kutsutaan myös välttelykäyttäytymiseksi.
Se rajoitti pirusti sinun normaalia arkea. Hyvänä esimerkkinä oli ne muutamat kerrat alkuaikoina mitä kävin esimerkiksi Helsingissä. Junassa vielä oli kaikki ok. Sitten alkoi kaupungin taustamelu, raitiovaunut, vanhat rakennukset, neonvalot ja vielä ekstrana kuulit paljon vierasta kieltä.
Silloin oli pakko ottaa reittisuunnitelma käyttöön. Tarkasti liikennevalojen kanssa, mahdollisimman vähän katujen ylityksiä ja reitti vielä mielummin sisätiloissa. Helsingissä onneksi pääsee aika pitkälle jo suurten ostoskeskusten suojassa eteenpäin.
Outoa, yllättävää ja sairaan kuuloista ja tuntuista. Se vaan oli. Ja voin kertoa että myös niin neuro- ja traumapsykologilla sekä vielä psykiatrilla oli duunia – että mies palautuisi ruotuun.
KUOLEMATON – TÄYSILLÄ ETEENPÄIN
Ennen en pelännyt mitään. Elämä meni tyyliin seuraavaa haastetta kohden.
Libanonin “tuliliemihelvetissä” ne lentopommit ja muut tulitteet vain oli olemassa. Ja meillä oli sitä varten pommisuojat.
Liikenteessä ei osannut pelätä aidosti, vaikka välillä sairasauto ajoi kohteeseen jotakuinkin tyyliin kuolemaa halveksuen. Ei sillä etteikö se olisi ollut kuskin lapasessa, vaan kun muut tielläliikkujat ja sääolosuhteet olivat välillä meitä vastaan. Hmm, tai no välillä toisinpäin.
En nyt elänyt sillain ettenkö olisi ollut kuolematon, mutta sitä vaan ei ajatellut.
Kohdalleni on aiemminkin osunut onnettomuuksia. Moottoripyörällä selvisin yli kymmenen vuotta ilman suurempia “losahduksia”. Mutta tässäkin oli itselläni tapa toimia, pelkoa vastaan. Aina kun työssäni ollut tilanteessa, missä moottoripyöräilijä oli joutunut onnettomuuteen. Joskus kävi paremmin ja usein myös huonommin, kuolema. Joka kerta päätin että nyt loppui omalta osaltani harrastus.
Heti kun oli mahdollista niin prätkä alle ja rauhallinen ajelu auringonlaskua kohden. En muuten sitten myynytkään. Se oli sitä siedätystä, pakollista kuitenkin kohdallani. Aika jännä.
Auton kanssa on myös osunut, töissä ja vapaa-aikana. On muuten sellainen pauke ympärillä että morjens. Kyllä nekin muistaa vieläkin ja odottelet vain milloin liike loppuu ja toivot mielessäsi parasta. Nopea fiilistely ja tilanne arvio että kaikki on ok, suurinpiirtein itsellä ja muilla. No tyyliin perkule, näitä sattuu. Mutta muistiin nekin kaikki on lokeroitunut.
ELÄMÄNI 30 SEKUNNISSA
Onko tuttua kun mieli ja aivot kelaa koko elämän siinä 30 sekunnissa. Tämä tapahtuu kun on oikeasti omasta mielestään aivan varma että nyt tuli lähtö. Jotkut saavat saman fiiliksen niissä heidän todellisien fobioiden äärellä. Toiset voi saada aivan muiden mielestä aivan mitättömältä tuntuneen läheltä piti tilanteen jälkeen. Älkää aliarvioiko sitä toisen tunnetta ja ei kannata sanoa että sama mulla, älä siitä huolehdi. Se tunne on vaan todellinen sille ihmiselle kuka on asian kokenut.
Itselläni oli joskus se elämäni 30 sek. fiilis. Jumankekka, oli ne aikoja. Työkavereiden kanssa olin sukeltamassa ja kuten edellä kirjoitin niin minä, elämä on ja kaikki edessä asenteella, vielä lisättynä kyllä mää nämä hommat haldaan. Kuka “looser” käyttää turvaköysiä.
Olin T.T:n kanssa sukeltamassa. Ja A.P oli mukana. Olen näitä hommia jo tehnyt asenteella mukana.
TT oli kerrannut kaikki sukeltamiseen liittyvät riskit ja turvaohjeet.
Hänellä oli kaksi aloittelijaa mukana. Remmi irti ja kirkasvetiseen järveen omin päin. Suuntavoiston otin auringosta ohjeiden mukaan ja oli kaunista pinnan alla. Kunnes… joku vinkuu, jatketaan ja katsoin ilmamittaria. Zero, oikeasti se on lopussa. Äkkiä pintaan ja regulaattori pois naamalta.
VIRHE. Sitten alkoi se virheiden sarja. Normaalisti ihminen rauhoittuu, puskee vedet pois suusta ja asettaa “regun” takaisin. Sitten tiputtaa painoa eli lyijyt pois vyötäisiltä ja painaa liiveistä nappia – jäännösilmaa eli pintaan. Kun se paniikki iskee niin olit kuin ongen koho mikä hyppi kalan voimalla – mutta sitä kalaa ei ollut. Huusin apua – TT vastasi mielestäni: onko kivaa? What? Mä hukun ja mies huutaa onko kivaa.
Silloin se filmi nopeasti jo eletystä elämästä alkoi. Näin oikeasti kaikki, mitä siihen asti oli tapahtunut. Ok, melkein hyvä elämä.
Seuraava muistikuva on kun läähätin rannalla, läähätin pirusti ja ei mitään hajua miksi olen siinä.
TT haki mut pois. Silti ajattelin että mulkku kaveri kun kyselee onko kivaa ja elämän helminauha nakutti silmissä.
Mutta olen edelleenkin onnellinen kun TT:llä menee hyvin ja molemmat ovat suurin piirtein stabiileja, veronmaksajia. Toinen maksaa eläkkeestä ja toinen siitä että kaikilla on turvallista elää Itä-Uudenmaan seudulla. Ja se kolmas kaveri AP on vielä tikissä, ensihoito-esimiehenä sillä seudulla missä oli linna ja vankila taannoin. Ja haluan myös kiittää siittä että kamut hakivat minut pois enkä jäänyt sinne.
En olisi koskaa kokenut mitä olisi hyvä elämä. Jalben, pojan ja koirien kanssa. Unohtamatta aivovammaa.
![]() |
| Missä taivas on siellä tähti jokaisella on. Apulanta – vaihda sanoja. |
EI TAIVASTA EIKÄ SIUNAUSTA
Jännä oli se kuitenkin todeta kun huomasin mitä se pelko on todella. Se oli myös tietynlailla niitä takaumia omasta elämästä. Kuolemanpelko tuli niistä jutuista että et pääse taivaaseen tyyliin jutuista.
Mihin hemmetin taivaaseen. Ei kukaan ole määritellyt mikä on taivas? Se on mielestäni siellä missä on pilvet ja sieltä näkyy aurinko.
Jos olet lentokoneessa, niin sieltä näkyy taivas ja sen alla matalalla lennettäessä maa, meri, järvet, metsät ja vuoret. Silti en ole nähnyt siellä yhtään ihmishenkeä, vaikka lentomaileja on takana jo varmasti enemmän kuin keskiverto suomalaisella. Missä siis taivas on ja missä Jumala?
Kuten saatatte arvata, pelko on takaumia todella pitkän ajan takaa. Ne vaikutti edelleen ja näihin pelkotiloihinkin on onneksi apua.
Taas täytyy miettiä miksi ihmisen aivot kelaa ja toimii näin eli jättää muistijälkiä ja kun oikeasti jotakin todellista tapahtuu ne aktivoituu.
Kohtalaisen rajuja juttuja, olen niistä selvinnyt. Silti en voi hyväksyä että kun jotakin pahaa ja ikävää tapahtuu – vedetään se “Jeesus- tai Jumalakortti” että ei ole ollut siunausta. No morjens.
Älkää ikinä käyttäkö korkeimpia voimia silloin kun ihminen on haavoittuvimmillaan. Kukaan ei ole sieltä tullut kertomaan mitä siellä on. Jokaisella on kuitenkin se tähtipaikka siellä. Kaikki on oman elämänsä onnistuja ja sankari, tietynlailla.
Kyllä minäkin uskon siihen että joku on katsomassa meidän perään ja kohtaloon. Kukin tyylillään ja itselleni on olemassa se “Yläkerran Valtteri”. Se on todellinen veitikka ja on auttanut minua kaiken paskamyrsyn keskeltä tähän päivään.
Sorry niille jotka voivat pahoittaa mielensä edellisistä lauseista. Peace and love. Olen päässyt niistä jo periaatteessa yli. Paitsi en kaikista peloista. Mutta pärjään niiden kanssa.
PELKOTILAT OVAT TODELLISIA
Kun pelkotilat tulevat omalle kohdalle se on samaa kuin olit joskus. Olen työssäni nähnyt ja kohdannut ihmisiä aivan vierestä, kun maallinen tomumaja jää jäljelle.
Se on kaikille läsnäolijoille karmea, pysähdyttävä paikka. Kaikkemme tehtiin ja mikään ei riittänyt. Silti voin kertoa että jos kuolevan ihmisen ilmeistä voi lukea, niin useilla on ollut onnellinen elämä. Kivut, säryt ja kaikki muistot vaan kelautuu ihmisen mielessä kun on lähdön aika.
Toisilla ihmisillä on todella pelokas ilme kasvoilla heti sen jälkeen kun sydän on pysähtynyt ja muut ruumiinosat reagoivat tähän. Toisilla tuntuu taas olevan sellainen onnellinen hymy että pääsin pois ja elin hyvän elämän.
Tietenkin suru ja huono olo omaisten takia on läsnä sekä voimattomuus siitä kuinka olisin parhaimmin läsnä heidän kanssaan, mutta siihen ei sanat riitä.
Onneksi on erilaisia tahoja ja apuja myös Heille ketä suurin suru on koskettanut sekä myös niille auttajille, pelastushenkilöille, unohtamatta poliiseja. Silti ei jaksa käsittää ja ymmärtää pieniä viattomia lapsia jotka otetaan pois keskuudestamme liian varhain. Niistä ei pääse yli. Ne tilanteet ja tapahtumat ovat pitkäaikaisia seuralaisia pelastus-,ensihoito- ja poliisiviranomaisille. Ei niitä unohda.
Eläkäämme siis hyvä elämä niin kaikilla osapuolilla on helpompaa selvitä siitä yli.
Toisaalta ei kaikki ihmiset taas ymmärrä näitäkään asioita nykypäivänä. Some on yksi vaaratekijä. Sinne voidaan suoltaa milloin mitäkin “saissea” mutta jäljet jää. Eli turha on silloin jeesustella kuinka hyvä ihminen hän oli – koska muutkin Jeesustelee. Silti jos jaksaisi omaiset ajaa esimerkiksi Mr.Googlen kanssa dataa läpi, näkisi tilanteen todelliset jäljet.
Käyttäytykää ihmiset, edes yrittäkää. En ole enkä pyri olemaan se “hopeavesi” tässä asiassa. Silti vaan ihmettelen. Peace and love kaverit.
![]() |
| Oletko muuten jo miettinyt muistopuhetta hautajaisiisi? |
MUISTOKIRJOITUS
Muuten, oletko miettinyt miltä muistokirjoituksesi kuulostaa? Miten haluaisit että ihmiset, kaverit, ystävät ja lähimmät omaiset muistavat sinut.
Ota joskus aikaa itsellesi, lasi punkkua ja kirjoita itsellesi muistopuhe. Rohkeimmat säästävät sen ja useimmat saavat hyviä ideoita missä asiassa voisin parantaa. Voin kertoa että aika herättävää mutta myös paljon erilaisia “fiiliksiä” saat irti.
Vielä kun kirjoitat sen muotoon että joku muu olisi sen tehnyt sinun muistotilaisuuteen.
The post Pelko, kuolema, muistokirjoitus osa 11 appeared first on Nelkytplusblogit.
Josko realistisesti jouluksi valmista. 
