Ystäväni ystävä lähti viikonlopuksi Roomaan uuden miesystävänsä kanssa.
Pusulomalle.
Minulla kalenterissa lukee oppikirjan päivitystä uuteen LOPSiin ja imurointia.
Seuraavaan matkaanikin on ikuisuus.
Ja vaikka kuinka kääntelisin ja vääntelisin, en saa junamatkaa Vainikkalasta Moskovaan kuulostamaan erityisen romanttiselta.
Värikäs Barbadoksen paratiisi taas haalistuu päivä päivältä yhä haaleammaksi muistoksi ja elämäni muuttuu harmaaksi arjeksi.
Vaikka arkeni kulkee harmaan sävyissä, ulkona kevät kohisee. Se ei piittaa työpöydälleni kertyneistä kirja- ja paperivuorista.
Tänä viikonloppuna minäkin päätän olla piittaamatta.
Päätän olla piittaamatta myös kalenterimerkinnöistä ja antautua kevätauringon viettelemäksi.
Jos unohdan soimaavan omatuntoni, kapinani arjen velvotteitta kohtaan tuntuu melkein syntisen hyvältä. Yhtä hyvältä kuin lasi viiniä keskellä sunnuntaipäivää.
Huulilla on kielletyn hedelmän maku.
Niin kuin silloin alaikäisenä, kun varaston taimmaiselle hyllylle oli piilotettu pussi kaljaa, ne elämän ensimmäiset oluet, joita tyttököörissä sitten keinussa lipiteltiin. Lämmit olut oli kamalaa. Mutta ei niitä tarvinnut juoda kuin kaksi. Sitten hihiteltiin, ja kaikki oli mahdollista.
Vappuaattona.
Silloin nuorena.
Nyt, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kielletyn hedelmän makua tai onnea on turha etsiä olutpullosta. Olut maistuu edelleen yhtä kamalalta kuin silloin nuorena, mutta onni on muuttunut toisennäköiseksi.
Onni on muuttunut pieniksi hetkiksi arjen väliköissä. En voi väittää, että kokisin onnea asetellessani pöydille sohvatyynyjen sävyihin kauniisti sointuvia tulppaaniasetelmia, vaikka esteetikko olenkin. Meillä tulppaanikimppu unohtuu maljakkoon, kunnes huomaan terälehtien valahtaneen ruskeiksi käpertyneinä pöydän pinnalle.
Sen sijaan koen onnea, kun lähden ulos luontoon.
Tänä viikonloppuna vedän luistimet jalkaan. Järven jää hohtaa auringonpaisteessa ja viima saa posket punoittamaan hetkessä. Myötätuulessa annan vauhdin hurmata. Vastatuulessa lykin sauvoilla vauhtia ja sydän pamppailee. Onneksi kierroksen päässä pienessä punaisessa mökissä on tarjolla lämmintä kaakaota ja lettuja. Vieraskirjan mukaan hetkeä ennen meitä lettujonossa ovat olleet Hissu Hietalahti ja Jussi-palkinnon saman päivän iltana kumartanut Tommi Korpela.
Sunnuntaina vaihdan luistimet suksiin. Hanki kantaa ja tuuli suhisee korvissa. Muuten on aivan hiljaista. Voiko tällaista onnea ollakaan? Hiihtolenkin jälkeen aurinkoisella terassilla kuuntelen aaltojen liplatusta ja juon lasin valkoviiniä, joka maistuu syntisen hyvältä. Näin keskellä sunnuntaita.
Illalla nappaan kamerani ja lähden katsomaan, kun maaliskuun aurinko laskee.
Tänään minä en tarvitse Roomaa ollakseni onnellinen, sillä tällaisen kauneuden keskellä on helppo olla onnellinen ihan täällä koti-Suomessa, Saimaan rannalla.
Maisemaonnellinen,
niin kuin Johanna Suomela ihanassa blogissaan niin kauniisti sanoo.
Tällaista on onni.
Reilun kolmentuhannen kilometrin päässä Roomasta.
Maaliskuussa.
The post Onni appeared first on 40+ blogit.