Joulukimara ja siitä, että toivoa on

Jouluaatto meni rennoissa tunnelmissa siskon perheen luona, traditio, joka ilokseni alkaa olla monivuotinen! Ruokaa oli juuri sopivasti, eikä onneksi överisti, semiekologisena ihmisenä iloitsen ko faktasta. Joulupöydän kunkut olivat tänäkin vuonna kalat eri muodoissaan ja herkkua oli myös ensi kertaa kokeiltu feta-persimonsalaatti. Kalkkuna ja omenakompotti maistuivat myös, vaikka hiukan olin harmissani, etten saanut tuoda kalkkunan kyytipojaksi ylimääräisiä joululaatikkoja. Sisko on välillä outo tiukkis.

Ihaninta oli kliseisesti lasten ilo, RUOKA ja se, että pojat olivat tyytyväisiä joululahjoihinsa. Lahjat olivat kuulemma parhaat koskaan (jee hyvä minä ja isovanhemmat)!! Pojathan saivat aika peruslahjoja: Google Play lahjakortteja, vaatteita, kirjoja, leffalippuja, partavettä (!) ja rahaa. Niin ja kummipojan sanat koskettivat: “olet ihanin kummitäti koskaan” Kongo sai lahjaksi porsaankorvia ja sai itse – tietysti – avata lahjapakettinsa. Sen voin raportoida, että koira oli onnellinen mutta ahnas. Viekkaasti Kongo myös varasti palan kalkkunaa joulupöydästä, ellei lihan tipauttauttaminen lattialle ollut poikien tarkoituksellinen “vahinko”.

Joulupäivänä puolen päivän aikoihin pojat lähtivät isälleen ja mulla koitti rauha, ihanaa sekin. Tein koiruuden kanssa pitkän lenkin ihanassa valossa, joka ulottui sekä lenkkeilijöihin, että mieliin, nautin hiljaisuudesta, tekemästäni tonnikalapiirakasta (Kiitos inspiksestä Saronblogin Insta), ja joululahjoista, joihin lukeutui herkkuja ja kauneusvälineitä (Lumenen kosteusseerumi- jatkoon!). Niin ja aloitin Mad Men maratonin. Yritin aloittaa Netflixin Trapped katselun, mutta en ymmärtänyt mihin sen kehut perustuvat ja luovutin. En tuntenut yksinäisyyttä, olin pelkästään vain väsynyt, tuntui hyvältä ladata akkuja.

Tapaninpäivää vietimme perinteisesti äidilläni. Kivaa, äänekästä ja rentoa oli sielläkin. Ruoka oli niin herkkua, mm. siian mäti, tekemäni Ritarisalaatti ja savukalkkuna….Ja siskon glögijuustokakku oli ihanaa myös. Uusi vuosi…mun niin on kevennettävä joulun jälkeen. It’s a promise.

Mietin joulupäivänä myös syntyjä syviä. Konkreettisesti menetettyjä ihmisiä tai tilaisuuksia….vähintään muutama Tinder match seurustelee whatsup profiilikuvien perusteella ja minä olen edelleen yksin. Välillä mietin milloin universumi heittää elämääni jonkun hyvän tyypin? Onko se vain tuurista kiinni, kyllähän Tinder treffejä oli tälle vuodelle jopa (:) )12 kpl.

Juttelin joulun alla myös ystävän kanssa, joka oli surullinen ja super katkera, tumman vihreän katkera eräästä asiasta. Kyllä minäkin sen allekirjoitan, elämä ei todellakaan aina mene niin kuin olemme suunnitelleet, ikäviä sattumuksia – väärinkäsityksiä – tapahtuu, jolloin ihmiset voivat loukkaantua, irrottaa otteensa, ja kadottaa toisensa. Pitääkö silloin päästää irti vai yrittää vielä? Minulla ei ole vastauksia, mutta tunnen itseni välillä todella pieneksi. Varsinkin kun vieressä on itkevä ja surullinen rakas ystävä. Ja mitäpä sitä kieltämään, solmuja on perheemme sisälläkin ja vaikka olen tehnyt kaikkeni, edelleen asiat ovat auki ja eräs pieni ihminen suree. Sydän melkein särkyy.

Paljon on oikeasti hyvää, kiitollista ja ilokasta, iloitsen myös täysin uudesta työmahdollisuudesta, joka alkaa ensi vuonna. Toivoa on…niin haluan uskoa, että toivoa on AINA. Meitä eläviä yhdistää se, että meillä on mahdollisuus uskoa ja toimia. Tehdä asioille jotain. Voimme lähteä huonosta parisuhteesta tai työpaikasta, me voimme valita (mahdollisuuksien puitteissa), meidän ei tarvitse jäädä huonooon tilanteeseen. Ja jos todellisuus ei ole haaveittemme sukupuun kaltainen, voimme piirtää puun niistä joiden sukua haluamme olla. Arki voi lannistaa ja viedä voimia, mutta arkipäivä ei voi päättää keitä olemme.

Tänään menen peilin eteen ja sanon itselleni hymyillen, “olet loistava tyyppi ja elämä kantaa. Ja toivoa on. Aina! Sekä minulla että sinulla. “