 |
| Paula Stradiņa klīniskā universitātes slimnīca, Neurokirurgijas Klinika. Tuolta minä itseni löysin. Muistaakseni ylin kerros |
Kun suljin työpaikan oven muistaakseni 15.12.2011 en arvannut että se oli 44 vuotiaan miehen viimeinen kerta.
Normi touhuja. Vaimon kanssa paluumatkalla Vilnasta, koiranäyttelystä. Pimeä oli ilta ja kova nälkä. Koirat hotelliin ja tarkoituksena oli viettää yhden yön taktiikalla pysähdys ennen lopullista paluumatkaa Tallinnan kautta lautalle. Safety first tyyliin. Pitkä matka ja pimeä Via Baltica. Koirat ruokittiin ja google oli suositellut loistavaa ravintolaa sen ajan kulinaristille.
Tässä vaiheessa on tarinani jälkimuistin, terapian, vaimon kertoman sekä sairaalapapereiden avustamaa. Mutta yksi osuma isolta Jeep maasturilta Riikan keskustassa. Mies retkahti asvaltille ja siihen jäi.
Siitä se alkoi. Sairaalalla, teho-osastolla, lentokoneella…. Kela-taksilla, aivovammapoliklinikalla, terapialla, psykiatrilla, neuropsykologilla, kuntoutuslaitoksilla, vaimolla, pojalla, koirilla, mielialalääkityksillä, vakuutusyhtiöllä, kelalla ja kevalla näin alkuun. Kaikille tuli uusi merkitys kohdallani, elämässäni.
 |
| Tästä ovesta aukeaa karu maailma. Sisältää teho-osaston ja neurokirurgisen osaston. Osastoo 22. |
Kakku päähän – se on muuten ensihoitajien slangia ja puhutaan vuodosta tai aivoveritulpasta. Sain kolme eri verenvuotoa eri lohkoihin, aivokontuusion sekä kallonmurtuman. Raajat toimi, mutta ei pää.
Vaimo ja vakuutusyhtiö saivat onneksi pääni tietokonetomografiaan eli CT-kuvaukseen ja löydökset eivät olleet mairittelevia eikä kauniita.
Olimme vieraassa maassa, kaksin mutta oikeasti vaimo yksin – kahden koiran kanssa. Puhelin piti onneksi vaimon toimintakykyisenä ja suurlähetystö sekä vakuutusyhtiö auttoivat asiat alkuun että hoitoketju alkaa.
Oli siinäkin pieniä viivästyksiä mutta lopputulos on ollut hyvä ja saan olla kiitollinen kun tätä voin kertoa. Riski siihen huonompaan vaihtoehtoon oli todella korkea. Onneksi itse ei ymmärtänyt mistään mitään vielä tässä vaiheessa. Vaimo oli urhea ja minä hauras.
Kaksi viikkoa jouduin olemaan Riikassa. Verenvuodot ja turvoitukset kallon sisällä olivat este ja liian suuri riski siirtää suomeen hoitoon. Vakuutusyhtiölle suuret kiitokset siitä että vaimo sai olla melkein koko ajan läsnä.
Latviassa sairaalahoito perustarpeiden osalta perustuu kuitenkin vielä pitkälti läheisten apuun. Lääketieteelliset perusasiat ja melkein välttämättömyydet hoidetaan mutta perushoito ja puhtaus jäävät omaisten huolehdittavaksi. Mukaan lukien ruoka – ihmettelin useasti sitä eväsmäärää, mitä muille sinne sairaalaan kannettiin.
Joten sain melkoisia take a way-aterioita myös. Ulkonäkö oli annoksissa komia, mutta makuun en tajunnut ottaa kantaa lainkaan.
 |
| Kun muut harkitsivat iltapesulle menoa kotisuomessa, niin toisin se oli Riikassa. Siellä oikeasti joutui harkitsemaan. Hygienia ja sairaalatilat eivät vain ole kovin nykyaikaa. |
En ennenkään ole niitä kaikista fanaattisimpia jouluihmisiä ollut mutta joulu sai uudeen merkityksen.
Tuli jouluaatto ja me vietimme sen sairaalassa vaimon kanssa. Vaimo kävi välillä lepäämässä ja hoitamassa koiria myös hotellissa. Onneksi olen kuullut jälkeenpäin kuinka hänellä oli ystävistään ja kollegoistaan puhelimitse tukiverkosto suomeen. Lisäksi joulu piti järjestää pojalle ja anopille. Siitäkin oli suuri apu että naapurit ja sukulaiset olivat lähellä.
Aika kului tyyliin “taju pois tästä pahasta maailmasta”. Ajatuksia oli laidasta laitaan niin pahasta sinne kieltämiseen, mitä oli tapahtunut. Yritin olla rohkea, se mies mikä ajatteli vain että unta tämä on. Sitäkin kutsutaan kieltämiseksi.
Olisi paljon kerrottavaa sairaala-ajasta ja siitä kuinka homma ei todellakaan toimi, kuten kotimaassa, mikäli sairastut tai joudut tapaturman uhriksi. Suomessa varmasti saat laadukasta hoitoa, kaikin puolin. Olkaamme siitä onnellisia veronmaksajia, toisaalla on vielä huonommin. Ja huolehtikaa se kattava vakuutusturva.
 |
| Minun joulusauna vuonna 2011. Lämmintä ja kylmää vuorotellen. Oikeasti kuvassa on osaston suihku. Vessat olivat naapurissa joista toinen oli myös tupakkakoppi. Vuonna 2011. |
Pyysin vaimoa tuomaan sairaalaan kynän ja vihkon. Kirjoitin ajatuksia sinne. Se vihko seurasi piilossa monta vuotta ja en itsekään uskaltanut sitä lukea. Erään kerran, vuosia myöhemmin luin ne hetket mitä ajatuksia oli ollut silloin. Pelottavaa, tietynlainen testamentti. Olin valmis että kuolen pois, mutta en marttyyrina. Palaan tähänkin myöhemmin. On todella raskasta olla että “kaikki on hyvin” kun kuitenkin ajatus ja mieli on muualla. En voi mitenkään kiittää vaimoa siitä rohkeudesta, jaksamisesta mitä hän jo sairaalassa olo aikanani on joutunut kestämään.
Minulla oli siis monta hetkeä että saadaan lennätettyä kotimaahan, mutta kun aivoissa traumat eivät olleet samaa mieltä. Viimein tuli lupa niin vaimo lähti ajamaan kohti kotimaata ennen vuoden vaihdetta. Pelko itselläni nousi pintaan että kaikki sujuisi turvallisesti ja hän pääsisi ehjänä perille. Itse tulisin seuraavana päivänä perässä.
Toisin kävi – ei olla siirettävässä kunnossa. Yksin, yksin ja kielimuuri esteenä jäin Riikaan. Pitkiä ja synkkiä päiviä. Niitä ei pysty kuvailemaan ei niin missään muodossa. Pelko omasta ja perheen tulevaisuudesta ajoi todella ahtaalle. Siellä oli aikaa miettiä makuuasennossa….
Yläkerran ukko kuuli toiveeni ja näin valoa siellä tunnelin päässä. Suomesta lähetettiin ammattilainen, lääkäri joka on ammattitaitoa täynnä hakemaan lentokoneella se entinen tosimies kotiin. Ei kaikki siinäkään mennyt ihan putkeen mutta pääsin vihdoin Tampereelle, oman alueen sairaalaan.
Kuvantamiset ja tilanteen kartoittaminen ja jatkon suunnittelu. Pakotin heidät päästämään kotiin koska olinhan jo muutaman viikon maannut sairaalassa. Poika oli nähtävä ja koirat. Kotiin pääsin koska sairaalaan oli puolen tunnin matka ambulanssilla. Ok… Taistelu alkoi ja se kävi todella synkäksi.
Aloitettiin neurokirurgian poliklinikalta. Heti tuli ensimmäisellä käynnillä tylyä tekstiä. Sinä et ikinään tule tekemään töitä. Täh – pidä nyt täti tunkkis. Ei noin voi sanoa, ei todellakaan. Mutta jälkeenpäin hän oli realisti.
 |
| My life ja sitä todellista. Nämä taulut on tulleet jokseenkin tutuksi. Ja mies ei voi ymmärtää. |
Alkuun käynnit neurokirurgian ja myöhemmin aivovammapoliklinikalla oli harvakseltaan. Kotona huomasi että tästä elämästä ei tule hittojakaan. Kaikki meni hanskaan. Ellet itse huomannut niin kotiväki huomasi.
Sinä et olekaan enään sama ihminen. Et osaa perusasioita, pelkäät kaikkea, unohdat asioita, junnaat paikallaan, kylmä ja kuuma on eri asia, kaikki näkyy kolmena – mutta yksi on todellinen. Et haista etkä maista. Kaikki on tasaista harmaata.
Odotat sohvan nurkassa, koirat onneksi vierellä että poika tulee koulusta ja vaimo töistä. Aivan sama mitä kello on koska sinä vaan nukut.
Televisio ahdistaa ja pelottaa. Entiset dokumentti ja realityohjelmat kuten poliisit ja pelastajat silloin antoi psyykkeelle kylmää kyytiä. Et mihinkään asiaan pystynyt keskittymään kunnolla ja minuutissa hääräsit jo toista. Ne lihakset ja yleiskunto jäi sinne Riikaan. Hyvä kun jaksoit jalkaa nostaa, kunnes uupuminen iski ja oli vedettävä tunti unta.
Pelko oli läsnä kokoajan. Jarrusukat – tiedättekö selaiset mitä pienillä muksuilla tai vanhuksilla on. Niillä hiihtelin himassa. Välillä huimasi kova vauhti, omasta mielestä.
Ulos et voinut mennä koska se liukkaus ja 500 metrin kävely vaati tunnin unet. Ruoka ei maistunut miltään, ellet turauttanut Poppamiestä reilusti ruoan kuin ruoan päälle. Mikään ei tuoksunut enään miltään. Tämäkin tuli ilmi kierotietä. Erään kerran koiramme oli töötännyt jäätävät paskat. Vaimo reagoi mutta itse en huomannut mitään. Todella – hajuaisti oli morjens. Se oli poissa. Ilmankos se ruokakaan ei tehnyt mitää säväreitä. Masennus ja ahdistus lisääntyi.
Sohvan nurkka oli paras paikka – kippurassa. Ensimmäinen vuosi käytännössä oli tätä edellä kirjoitettua. Itselleni koko vuosi 2012 on poissa. Sitä ei ole olemassa. Vielä kun laitetaan kuormaan päälle ajokielto, näköhäiriöt – kolmoiskuvat silmissä. Laskuja tippui postilaatikkoon mutta et tiennyt mitä niille pitää tehdä.
Syöminen ja juominen tapahtui niin että sinua kehoitettiin toimimaan. Näläntunne ja jano oli poissa.
Ainut asia mikä tuntui helpolta ja oli mahdollisuus onnistua oli pitää edes tupa lämpimänä. Mutta kognitiivinen keskus aivoissa käskee sinua toimimaan, jättää kuitenkin kertomatta ett uunipellit pitää aukaista. Ei savua ilman tulta eli tulipalokin on ollut lähellä. Kuulet palovaroittimen äänen, mutta et osaa yhdistää sitä siihen. Havahdut vasta koirien levottomuuteen ja nostat katseen ja on vain pelkkää harmaata. Reagoit ja löydät nuotion olohuoneesta. Tästäkin onneksi selvisin. Hajuhaitoilla ja halkolaatikon palamisella. Jälleen siis romahdus. Selvisi että patalappu ei ole paras tapa kohentaa tulta pesässä. Olin siis kytevän patakintaan nakannut halkopinoon. Siitä se ajatus sitten lähti….
Ruokablogi – se oli…mutta vain hetken. Oma toivottomuus ja masennus laittoi painamaan delete nappia. Poista kaikki, sure – yes. Virhe digimaailmassa, mutta ei ollut muuta toivoa.
Seuraavassa postauksessa asiat tarkentuvat ja ahdistuksen määrä syvenee…
The post Yhden ruokablogin ja aivovamman anatomia osa 2 appeared first on Nelkytplusblogit.