Minä rakastan kissoja ja meillä asui kuvassa näkyvä Asterix yli 20v. Se oli rakas perheenjäsen koko tuon ajan, niin meille vanhemmille kuin sitten myöhemmin lapsillekin. Pystyn siis samaistumaan siihen, miten Takashi Hiraiden kirjassa pariskunta ihastuu heidän luonaan vierailevaan naapurin kissaan ja tottuu sen läsnäoloon.
Vielä pitkään sen jälkeen kun Asterixista aika jätti, kuulin yksin kotona ollessani sen tassutuksen ja odotin näkeväni kissanpään kurkistavan kulman takaa. Nytkin kaipaan kissaa seurakseni, mutta ei taida ajankohta olla sopiva uudelle perheenjäsenelle. Ehkä sitten myöhemmin.
Takashi Hiraide: Kissavieras
Oma ostos Elisa Kirjasta
Takashi Hiraiden kirjassa siis on pariskunta, jonka naapurin suloinen valkoinen kissa rupeaa vierailemaan heidän luonaan. Kuten kissoilla on tapana, se laajentaa reviiriään ja valloittaa myös uuden alueensa asukkaiden sydämet. Lopulta sillä on oma nukkumapaikkansa, omat rutiininsa ja tapansa “toisessa kodissaan”.
Kissavieras ei kuitenkaan taida olla varsinaisesti kertomus kissasta. Haikeassa tarinassa on pääosassa muutos ja luopuminen, vaikka kuinka rakkaasta asiasta. Ison talon iäkäs omistajapariskunta joutuu muuttamaan kodistaan, ympäröivä asuinalue muuttuu ja kissan isäntäparikin joutuu luopumaan rakkaista asioista.
Kaikesta huolimatta kirjan ilmapiiri on toiveikas. Rakasta ja kadotettua saa surren muistella, mutta samalla pitää katsoa eteenpäin ja avata silmänsä ja sydämensä uudelle arvokkaalle ja rakkaaksi tulevalle.
Japanilaiseen tapaan kerronta ei ole suoraa, vaan lukija saa (joutuu?) tekemään omat tulkintansa niin pinnan alla kulkevista virtauksista kuin tarinan tapahtumistakin. Tunnelma on surumielinen, mutta kauniilla tavalla.
Kaikkiaan Kissavieras on eleettömästi kirjoitettu, kaunis pieni kirja. Sellainen, jonka lukeminen rauhoittaa.
The post Kissavieras appeared first on Nelkytplusblogit.