Olen miettinyt viime päivinä paljon myötätuntoa ja ihmisyyttä.
Esim. miten suhtautua siihen, että metrossa kulkee sokea mies kepin ja pienen rahakipon kanssa? Hän horjuu kävellen tärisevässä metrossa ja ihmisten katseet kääntyvät ikkunaan, vaikka maisema olisi kiviseinä. Sokeus on helppoa monenlaisissa tilanteissa.
Itse istuin taanoin metrossa ja katselin tilannetta etäältä. Vaunu oli täynnä matkustajia laidasta laitaan. Mukana oli n 15v reppuselkäinen poika, joka ei näyttänyt vauraalta mutta joka kaivoi sokean miehen nähdessään lompakkonsa esiin ja kaivoi esille 1 Eur kolikon ja antoi sen sokealle. Eikä siinä kaikki, metro ajoi hurjaa vauhtia, sokea mies horjahti hetkeksi ja oli kaatua, jolloin nuori mies otti sokeaa miestä olkapäästä kiinni, ja piti huolta miehestä loppumatkan.
En tiedä…..mikä noista nuoren miehen eleistä teki minuun suuremman vaikutuksen? Ehkä kuitenkin yksinkertaisesti se, että hän välitti. Hän aidosti välitti. Yksi ihminen metrovaunusta. Ja juu, en nyt tässä ota kantaa onko metromatkustajien velvollisuus avustaa köyhää näkövammaista, kirjoitan pelkästään välittämisestä. Me monet elämme niin kovatahtista arkea, juoksemme oravanpyörässä laput silmillä, ehdimmekö olla läsnä kanssaihmisille? Aidosti?
Kuinka montaa ihmistä minä tarraan kiinni metrossa, kun metro kurvaa kaarteessa?
Kysyn ma.
The post Myötätunnosta ja ihmisyydestä appeared first on Nelkytplusblogit.