Päällystakki tekee miehestä miehen – vai tekeekö?

Huomaan, miten kutkuttavalta ja jotenkin ravitsevalta tuntuukaan, kun saan seurata tooodella pitkästä aikaa ehtaa ja rehtiä venäläisklassikkoa. 

Se ei ole mikään itsestään selvä juttu se tänä päivänä.

Akaki Akakijevits (Antti Weckroth) on onnellinen mies, vaikka hän vain kirjoittaa puhtaaksi. (Kuva: Järvenpään teatteri/Sami Lamberg)

Päällystakki perustuu Nikolai Gogolin vuonna 1842 kirjoittamaan novelliin. Se tunnetaan myös nimillä Päällysviitta tai Viitta. Näytelmä on surullinen tarina siitä, miten raha ja valta meihin vaikuttavat.

Tuoko raha tai valta oikeasti onnea? Miksi ulkoiset asiat ja statussymbolit määrittävät meidän suhtautumistamme muihin, ja miksi toinen voi tulla potkituksi ojaan vain sen perusteella, miltä hän näyttää?

Päällystakki kertoo puhtaaksikirjoittajasta Akaki Akakijevitsistä (Antti Weckroth). Akakijevitsin työ on yksitoikkoista ja turruttavaa, joka saa myös hänen työkaverinsa ilkkumaan. Palkka on pieni, eikä hän omista oikeastaan mitään. 

Silti Akakijevits on elämäänsä tyytyväinen ja iloinen mies. Hän nautti arkensa yksinkertaisuudesta, eikä välitä työkavereidensa pilkanteosta.

Vaan saattuupa kerran eräänä talvena niin, että vanha, puhki kulunut päällystakki ei enää lämmitäkään, ja Akakijevitsin on pakko hankkia uusi. Takki on kallis, todella kallis, ja Akakijevitsin on tingittävä pienestä elämisen tasostaan entisestään saadakseen lämmintä ylleen.

Kun säästöt ovat vihdoin koossa ja uusi takki on valmis, Akakijevitsin ilolla ei ole rajoja. Viimeistään nyt hän on maailman onnellisin mies (ja voih, miten kauniisti ja liikuttavasti hän näytelmässä sen näyttääkään).

Vaan kuinkas sitten käykään? 

Uusi, arvokas takki yllään Akakijevits on yhtäkkiä yhteiskuntakelpoinen mies, ja hän saa kutsun juhliin. Juhlista palatessa päällystakille käy kuitenkin huonosti ja Akakijevitsille itselleen entistä huonommin, kun hän ei ole enää avunarvoinen mies.

Päällystakki on valmis, ja arvokas näky herättää ihastusta kollegoissa. (Kuva: Järvenpään teatteri/Sami Lamberg)

Jos Rouva Sana nautti ensi-illassa klassikkonäytelmän nostattamasta hyvänolontunteesta, huomasin pohtivani jälleen kerran myös sitä, miten pienestä ja piskuisesta harrastajateatterista ponnistaa ammattitaitoista draamaa.

Lopputulos olisi tuskin yhtä onnistunut ilman ammattiohjaaja Hannu Raatikaisen vahvaa kädenjälkeä. Hän on paitsi ohjannut myös dramatisoinut reilut 50 eri roolia käsittävän näytelmän.

Se, että tällainen pläjäys saadaan vain seitsemän harrastajanäyttelijän esittämäksi soljuvaksi kokonaisuudeksi vaatii rautaista ammattitaitoa. 

Siis aivan, aivan huikeaa, sanoo Rouva Sana.

Mutta aivan, aivan huikeita ovat kyllä roolisuorituksetkin. Juu, tottahan toki, osassa niistä näkyy harrastajatausta, eikä kaikkea siksi sovi syynätäkään samanlaisen luupin läpi kuin ammattiteatteria katsoessa.

Outi Pippuri kuuluu Järvenpään teatterin vakionäyttelijöihin, ja toimittajataustastaan huolimatta, hyvässä ja pahassa, häneen suhtautuu jo kuin ammattinäyttelijään ikään. 

Pippuri on vakuuttava ja taitava Erittäin vaikutusvaltaisena henkilönä. En voi kuitenkaan mitään, että eniten tykkään näytelmässä hänen lukemattomista rooleistaan pienestä sivuroolista; kihertelevästä ja hiukan Akakijevitsiin kallellaan olevasta Aurorasta. 

Miten joku voi vain olla niin ujo, yksinkertainen, kikatteleva ja ihana konttorihiiri?! Iik, en käsitä! Ammattitaitoa se jo on.

Yhtä ilmiömäinen on niin ikään teatterin vakiokaartiin kuuluva Heikki Simolin räätälin roolissaan. Oih, siinä roolissa kalpenee pian jo itse Esko Salminenkin.

Tai tuliko sanottua nyt hiukan liikaa? Ehkä tuli, mutta menkööt.

Yksinkertainen on kaunista, varsinkin Päällystakissa. Kukkia on siksi ojennettava myös lavastuksesta ja puvustuksesta vastanneelle ammattilaiselle Heini Maaraselle, joka on onnistunut todella taidokkaasti loihtimaan simppelin, mutta katsojaakin miellyttävän miljöön näyttämölle.

Plussaa on annettava myös vielä siitä, että vaikka itse tarina on vanha, näytelmä ei. Järvenpääläisversiossa on käytetty Sami Lambergin johdolla useita erilaisia projisointimuotoja, joiden avulla tarina hengittää 2010-lukua niin kuin se olisi tehnyt sitä aina.

Mahtaa Gogolin Nikolai kääntyä nyt tyytyväisenä haudassaan.

PS. Tätä näytelmää tekee kyllä mieli suositella myös teini-ikäisistä vanhemmille nuorille. Nyt olisi heille tarjolla paljon ajateltavaa, vink vink!