Millaista on melkein nelikymppisen ystävyys?
Nuorena hengattiin ilman lapsia mestoilla ja oltiin Stockan kellarissa alvariinsa. Nykyisin perhe vie suurimman ajan ja niin sen pitää ollakin. Vietän eniten aikaa lasteni ja mieheni kanssa. Ystäviä nähdään fyysisesti harvemmin ja yhteyttä pidetään somessa ja puhelimessa. Tilanne on kaikille sama, eikä siinä ole sellaista "toi ei koskaan pääse mihkään"-asetelmaa. Meillä kaikilla on vanhempainillat ja koekuulustelut iltaisin. Meillä on kymmenen kilon pesukoneet ja sekään ei riitä. Meillä on joukkuekuvaukset muistettavana ja lettejä tehtävänä. Meillä on ihana arki ja kahvit juodaan lounastauolla. Me mennään hei jo kymmeneltä nukkumaan.
Mistä nelikymppiset naiset puhuvat?
Me puhutaan perheistämme ja siitä, kuinka on kamalan ihanaa olla teinien äiti. Me muistellaan pihapiirielämää ja posteljoonin odottelua, mikä oli kotivuosina päivän kohokohta. Kuinka viimeiset minuutit, ennen kuin puoliso tuli kotiin oli satavuotinen.
Me puhutaan meikeistä ja naamanlaitosta. Meillä on aikaa meikkailla ja olla itsellemme tärkeitä. Me puhutaan siitä, että eihän meillä vaan oo ryppyjä.
Me puhutaan siitä, kuinka aviomies on ärsyttävä, kun sillä on keltaista kantapäässä ja se pitää jalkoja pöydällä. Mutta se kuitenkin keittää aina ihanat aamupuurot koko perheelle. Me puhutaan siitä, kuinka posket ovat alkaneet roikkumaan ja pissalle pitää päästä hyvin pian.
Meitä mietityttää se, miten lasten opettajat ovat meitä nuorempia.
Millainen mä olen ystävänä?
Syksyllä kirjoittelin syventävästi omasta kompastuskivestäni ihmissuhteissa, siitä kuinka tulen helposti vastaan ja ihmettelen takin tyhjyyttä sen vasta ollessa tyhjä. Seison edelleen sen takana, että ystävyys on kaksisuuntainen tie.
Luonteeltani olen kiltti ja avulias edelleen. Mua jaksaa hämmästyttää se, kuinka kanssakansalaiset luulevat, että jos minä olen esimerkiksi edennyt opinoissani pitkälle, autan heitä koulutöissä omalla ajallani. Miksi niin tekisin? Olenhan itsekin tehnyt omat hommani ihan itse.
Viikolla jouduin kahteen tilanteeseen, jossa minulta pyydettiin apua saatesanoin "kiitos jo etukäteen". Tämä kuvaa sitä olettamusta, että jos sinä olet pidemmällä kuin muut, sinun tulee auttaa muita. Hetkeksi syyllistyin ja sain paikalla olleelta kaverilta konsultaatioapua (kiitos, luet kuitenkin). Jouduin tosissani miettimään, että kuuluuko minun auttaa ja miksi näin? Olenko ihmisenä parempi, jos annan omaa arvokasta aikaani pyyteettömästi vain siksi, että joku toinen pääsisi helpommalla? Auttaisinko saadakseni lisää kolikoita kiltteyspankkiin vai siksi, että olisin vähän parempi ihminen? Vastasin muuten ei, josta olen edelleen ylpeä.
Ystävilleni olen aina paikalla ja vastaan joo. Ystäviäni varten tulen edelleen yötä myöten joko lankoja pitkin vai fyysisesti paikalle. Minä kysyn, mitä sinulle kuuluu. Sinäkin kysyt minulta.
Älkää käsittäkö väärin, autan edelleen ystäviäni mielelläni ja sydämestäni. Olette tärkeitä minulle.
ps. anonyymi, joka kysyit kuvaohjelman perään, laita meiliä ilopilleriblog at gmail. com
The post Nelikybäsen ystävyys appeared first on 40+ blogit.