Muistan – Otavan aika

Kirjassa Hannu Mäkelä on jo nuori aikuinen ja liittyy Otavan vaikeuksissa olevan kustannustalon työntekijöiden joukkoon vuonna 1967. Alkaa kolmenkymmenen vuoden jakso, jonka aikana Mäkelän käsien läpi kulkee lukematon määrä käsikirjoituksia, pöydän vieressä istuu sarja Suomen johtavia kirjailijoita ja oma kirjoittaminen kasvaa ja kehittyy aina vapaaksi kirjailijaksi heittäytymisen hetkeen saakka.

Kirja vilisee tuttuja nimiä, Antti Tuuri, Erno Paasilinna, Pentti Saarikoski, Jarkko Laine, Laila Hietamies sekä tietysti Otavaa luotsaava Paavo Haavikko sekä moni, moni muu. Ihan kuin lukisi Kuka kukin on Suomen kirjallisuudessa -kirjaa, paitsi että jokaisesta Mäkelällä riittää henilökohtaisia muistoja. Lyhyillä vedoilla hän maalaa kunkin kirjailijan ominaispiirteet ja kertoo anekdootteja omista kokemuksistaan heidän kanssaan. Sävy on lämmin, vähän haikeakin.  Huomaa, että suhteet kirjailijoihin ovat olleet tärkeitä, vaikka kirjat tietysti pääasiassa ovatkin.

Juuri tuo ystävällinen jutustelu kertomistapana tekee kirjasta niin viehättävän ja lukemaan houkuttelevan. Luin kirjaa pienissä pätkissä juuri ennen nukkumaanmenoa. Tapa toimi hyvin, koska kirja ei kokoa sen kummempaa juonta, paitsi tietysti Mäkelän oman elämän etenemisen, vaikka tarinointi ei varsinaisesti kronologisessa järjestyksessä etenekään. Mäkelästä itsestään syntyvä kuva on sekin vähän hahmotelmamainen, hivenen itseironinen.

Tykkäsin kovasti. Hajanaiset muistiinpanot ja anekdootit ovat tässä muodostuneet mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi, jota lukee mielellään, vaikkei kaikkia kirjassa vilahtelevia kirjailijoita tai heidän tuotantoaan tuntisikaan. Pitänee hankkia muutakin Mäkelää vielä luettavaksi. Tähän mennessä olen tainnut lukea vain Mestarin.