Haluan kerran vielä palata avioerooni, koska se aihe on ollut luetuin ja siitä olen saanut eniten henkilökohtaista postia. Se on aihe, joka liikuttaa ja puhuttaa monia, ja haluan edes jotenkin tuoda lohtua ihmiselle, joka käy jotakin eron vaihettaan läpi.
Siitä on nyt siis kolme vuotta, kolme vuotta, kun maailmani romahti. Vuosi 2016 meni sumussa, epätoivossa, pelossa, ikävässä ja paskassa rämpiessä. Olin ihan varma, etten ikinä selviäisi, olin varma, että suruun voi kuolla. Nukuin öisin vain pari tuntia, sydän hakkasi, kurkkua kuristi, vatsa oli väärinpäin enkä ollut aina edes varma elinkö painajaisunta vai todellisuutta. Jotenkin siitä vain selvisi hengissä, kiitos ystävien tuen, ja kotoa saadun vahvan itsetunnon, vahvan ja järkkymättömän kallion. Odotin vain ihan hulluna loppuvuodesta, että vuosi vaihtuisi, ja että ympyrä sulkeutuisi, ja että kaikki ihana alkaisi vuonna 2017. Olin varma, että uusi, tuleva vuosi olisi “La dolce vita”. Kuinka väärässä olinkaan, toki vuoden loppuminen ja uusi vuosi on ollut hyvinkin merkityksellinen minulle näinä eron jälkeisinä vuosina, jättihän mieheni minut uuden vuoden aattona, cool! Mutta yhdessä yössä ei positiiviseen suuntaan kummia tapahdu, toisinpäin kyllä, sen olen nähnyt.
No mutta, vuosi 2017, suuret odotukset ja uuden, iloisen elämän fiilistelyt. Tottakai minä olin paremmassa kunnossa, enkä surrut läheskään niin paljon, mutta kyllä se oli silti ankea vuosi. Paljon kaikkea ihanaa ja hauskaa, mutta enimmäkseen vielä matalapainetta ja ikävää. Välillä tuntui, että jes, elämä on ihan huippua, ja että nyt minä olen selättänyt kaiken tuskan, mutta seuraavana päivänä olikin taas möykky sydämessä. Ulkopuolisten on ollut varmasti hyvin vaikea huomata tätä suruani, sillä olen kuitenkin luonteeltani hyvin positiivinen ja nauravainen, eloisa tyyppi. Mutta kotona minä sitten olenkin romahtanut ja itkenyt. Vuoden 2017 loppupuolella alkoi askel kuitenkin olla ihanan kepeä, tuntui että lennän. Ja tiesin, että kun 2018 vaihtuu, niin silloin ihan oikeasti alkaa uusi ajanjakso, silloin ilo ja riemu valtaisi kaiken, suru ja ikävä olisi selätetty, ja niinhän siinä sitten kävikin. Tiesin sen. Tiesin sen niin varmana, että olisin voinut lyödä siitä vaikka vetoa, suurilla panoksilla. Ja voi veljet, mikä vuosi 2018 olikaan, ja mikä kesä! Ihan hillittömän ihana, upea ja kreisi kesä, ihana vuosi, ihana elämä! Kaikki sujui, kuin tanssi, koko vuonna.
Ja tiedän senkin, kuten uuden vuoden jälkeisessä postauksessa kerroin, että vuonna 2019 elämä jatkaa samaa kepeää kulkuaan, ja että mr Big saapuu. Minä vain tiedän sen.
Kerran vielä halusin katsoa taakseni, ja sanoa jopa senkin, että avioero on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Näin se on, uskokaa tai älkää, mutta näin se on. Tänään olen viisaampi kuin koskaan. Tänään olen täynnä elämäniloa, empatiaa, halua ja tahtoa, sydän täynnä toivoa. Sydän täynnä rakkautta annettavaksi, ihan kaikille. Kuulkaas, että minä rakastan tätä elämää. Ja toki, sanomattakin se on selvää, että surua ja murhetta on minullakin, eri aiheista vain tällä hetkellä, ei niiltä kukaan välty tässä elämässä. Kiitollisena kuitenkin kaikesta hyvästä, mitä minulla on nyt, ja mistä ammentaa. Kiitollisena ja onnellisena ottamassa vastaan, mitä elämä tarjoaa. Suolaista, makeaa, karvasta ja kitkerääkin, ennen kaikkea mehukasta, elämänmakuista elämää.
The post Kerran vielä appeared first on Nelkytplusblogit.