Viikonloppuna mietin sängyn pohjalla kuumeisena kovasti tilannettani, surua, ahdistusta ja riittämättömyyttä. Olen koko loppu- ja alkuvuoden itkeskellyt lohduttomasti murheitani yhdelle jos toisellekin läheiselle, mulla oli niin vahvasti sellainen olo, että en enää j a k s a tätä raskasta mössöä, jota myös elämäksi kutsutaan. Keho tuntui lyijyltä. Tuntui että mulla ei enää puhti riitä. Että minä en enää kohta jaksa, että rajansa kaikella. Että jatkuvat murheet kuluttavat musta pian rätin muotoisen ihmisen, joka ei osaa enää iloita elämästä. Jonka elämä on jatkuvassa -pause tilassa, ja enkä saa play nappia painettua.
Mieleeni jäivät viime viikonlopulta erityisesti siskon sanat: “olet rakas. Usko, että asiat voivat muuttua. Sun on pakko. Ansaitset kaiken hyvän ja rakkauden.”
Nuo sanat koskettivat ihan kauheasti, koska uskon niihin tällä hetkellä vain 60%:sti. Koska uskoni on ollut kateissa niin/pitkään ja olen pelännyt sen kokonaan katoavan. Itkin ja itkin tätä faktaa. Minähän olen aina ollut superpositiviinen ja kupliva.
Tänään heräsin klo 7, vein koiruudet lenkille, itkin 15 min, kokosin itseni, meikkasin, laitoin huulipunaa. Puhelin itselleni kannustavasti ja lempeästi. Lähdin töihin.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ajattelen että elämä on välillä todella outoa ja jopa paradoksaalista. Vahvuus ei välttämättä aina ole sitä, että näyttää vahvalta kaiken aikaa. Mitä huonommin tai väsyneemmin menee ja mitä enemmän illuusioita ja odotuksia karisee, niin sitä hienompia juttuja ja sitä suurempaa vapautta löytyy – jos ei heti juuri sillä aallon pohjan hetkellä, niin ehkä juuri silloin kuin vähiten odottaa. Ehkä väsyminen opettaa jotain, jos ei muuta niin ainakin oman itsensä kohtaamista. Ellemme tee mahalaskuja, koe riittämättömyyttä tai väsy, emme voi koskaan kasvaa ihmisinä.
Haluan oppia vielä monta asiaa itsestäni ja elämästä ja varmasti niin teen. Elämässäni on montaa asiaa hyvin. Elämällä on tapana kantaa ja järjestyä, siihen on pakko uskoa, vaikka usko olisi kovilla.
Ulkona on järkyttävä pakkanen. Minä kippistän itselleni Berocca-lasillisella ja nostan samalla maljan sinnikkyydelle, jota osoitan viimeistään silloin pitkittyneet murheet ovat taakse jäänyttä elämää.
Rakkautta ja lempeyttä viikkoonne!
The post Usko, että asiat voivat muuttua. appeared first on Nelkytplusblogit.