Eija-Riitta Korhola – oli oltava kuolemaa nopeampi

“Olen nähnyt läheltä niin monta hienoa ihmistä, joiden taistelutahto ja rakkaus olisi riittänyt vaikka mihin, mutta silti julma sairaus vei heidät.”

Tämä Eija-Riitta Korholan lause kirjasta kosketti minua erityisesti. Menetin rakkaan lapsuudenystäväni viime syksynä. Ja allekirjoitan tuon Eija-Riitan lauseen. Ystäväni Tarjan taistelutahto ja rakkaus olisi myös riittänyt vaikka mihin, mutta lopulta julma sairaus vei hänet.

Halusin lukea tämän Eija-Riitan kirjan peilaten sitä ystäväni Tarjan sielunmaisemaan sairauden aikana. Ja voi, miten paljon yhtäläisyyksiä löysinkään. 

Kun Eija-Riitta sai puhelimessa kuulla, että hänessä on nopeasti leviävä aggressiivinen syöpä, se oli kuin isku vyön alle. Samoin tunsi Tarja. Hän ei itse pystynyt soittamaan sukulaisilleen ja ystävilleen asiasta, vaan hänen tyttärensä soitti hänen puolestaan. Muistan vieläkin tuon soiton, Tarjan tytär huolehti, että olen hyvässä paikassa ja istun, kun hän kertoi uutisensa. 

Mutta kirjaan. Heti diagnoosin saatuaan Eija-Riitta alkoi kirjoittaa ajatuksiaan muistiin ja vähitellen niistä syntyi tämä kirja – Kuolemaa nopeampi – lähikuvia elämästä. Tuo kuolemaa nopeampi tulee siitä, että Eija-Riitta kirjoitti kilpaa kuoleman kanssa. Hänen olisi oltava kuolemaa nopeampi. 

Eija-Riitta kertoo, että hänellä oli kova työ totutella syöpäpotilaan rooliin. Hänellä ei ollut syöpään sukurasitusta, ei epäterveellisiä elintapoja, hän oli synnyttänyt ja imettänyt lapsia, harrastanut liikuntaa eikä hänellä ollut ylipainoa. Vihollinen yllätti.

Syöpädiagnoosin saatuaan Eija-Riitta mietti, mitä hän tekee julkisuuden suhteen. Lehdille hän ei halunnut asiaa tilittää. Häntä kylmäsi ajatus julkisuudesta. Hän pohti, että varmasti suurin osa palautteesta olisi myötätuntoista ja kannustavaa, mutta hän halusi säästää itseänsä niiltä parilta prosentilta, joiden sanoista ei koskaan tiennyt. Hän ajatteli, että jos joskus on vielä terve, hän haluaa puhua asiasta omilla sanoillaan. 

Kirjassa Eija-Riitta kertoo rankoista syöpähoidoista ja komplikaatioista hoidon aikana. Vastoinkäymisiä sattui yllättävän paljon. Ja jokaisen vastoinkäymisen jälkeen hän ajatteli, että helpotus, taas tästä selvittiin. Kunnes tuli uusia vastoinkäymisiä. Sairauden hoito ja komplikaatiot riepottelivat. 

Kirja on kiinnostavasti koottu. Eija-Riitta porautuu välillä menneisyyteen ja välillä nykyhetkeen. Eija-Riitta on tehnyt pitkän uran europarlamentikkona, joten kirjassa kerrotaan mielenkiintoisia tarinoita mepin arjesta, elämästä ja politiikasta. Ja E-R myös tarinoi lapsuudestaan, filosofiasta, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja uskosta. Ja ystävistään E-R kertoo kauniisti ja hellästi. 

Minua ihastutti Eija-Riitan rakkaus kirjoihin. Eija-Riitta kertoo tilanteesta, jossa hänelle sanottiin, että hän voisi olla ihminen, joka osaa erottaa seitsemän venäläiskirjailijaa tekstinäytteiden perusteella sokkotestissä. E-R pohti, että Dostojevskin suhteen hän olisi vahvimmillaan. E-R kertoo, että hän suoritti Dostojevsk -urakkaansa, kun hänellä oli esikoisvauva. Vauva oli rauhallinen ja kiltti ja eli rintamaidolla ja sylillä. Dostojevsk-projektin päätteeksi vauva oli sangen pulska tyttö ja hänellä oli seitsemän kaksoisleukaa. Vauva sai Dostojevskinsa kirjaimellisesti äidinmaidossa. 

Ja tämä on ihan oma huomioni: Minä olen nähnyt E-R:n esikoistyttären Reeta Vestmanin pariin otteeseen lavalla ja Reeta on hoikka kuin pajunvitsa.

Minä en ole lukenut filosofiaa koulussa. Akilleen kantapäästä tiedän vain sen, että se on se heikko kohta ihmisellä, jokaisella eri. Nyt Eija-Riitan kirjasta selvisi Akilleen tarukin. Akilles oli voittoisa soturi, jonka ainut heikko kohta oli kantapää. Akilles oli kastettu jokeen, jonka uskottiin suojelevan haavoittumiselta. Mutta kantapää, josta häntä oli pidetty kiinni, oli jäänyt suojaamatta. Tämänkin tarinan Eija-Riitta oli hienosti sisällyttänyt omaan elämäänsä. 

Kirja oli mielenkiintoinen ja piti otteessaan. Ja herätti tunteita. Eija-Riitta osaa pukea sanoiksi vaikeat asiat. Niistä huolimatta tai ehkä juuri siksi, kirjassa on lämpöä ja ihmisyyttä eikä huumoriakaan ole unohdettu. 

– Tuula