Hiton kova vuosi – tammikuussa helpottaa

Välillä manaan, että kuinka kova vuosi tämä on ollut. Vuosi, joka varmasti jää mieleeni sellaisena, että silloin taistelin itseni kanssa välillä todella kovaa. Tämä vuosi on ollut oikein tunteiden vuoristorataa. Välillä nauretaan ja välillä itketään, välillä molempia yhtä aikaa. Suurimpia tunteita on tietenkin herättänyt itsessäni äidin Alzheimerin paheneminen niin nopeasti ja yllättäen. Monta kertaa olen miettinyt, että miten yksi päivä voi muuttaa kaiken. Elokuun 15. päivä muutti kaiken. Silloin en voinut tietää sitä, että kun äiti sairaalaan lähtee, niin kotia ei sieltä enää tulla.

Neljässä kuukaudessa on tapahtunut paljon. Äidin kuukauden sairaalajakson jälkeen hänet siirrettiin kuntoutus- ja seurantajaksolle hoitokotiin. Syyskuisessa hoitokokouksessa yksimielisesti päätettiin, että äitiä ei voida enää kotiuttaa, tämä helpotti minua kovasti. Pelkäsimme sisarusten kanssa sitä, että äiti vielä yritettäisiin laittaa kotiin. Tässä välissä oli tehty katselmus kotiin, mutta äiti ei enää tunnistanut kotiaan, jossa oli vielä reilu kuukausi aikaisemmin asunut. Muistipisteet olivat romahtaneet muutamassa kuukaudessa. Eilen saimme tietää, että äidille oli löytynyt pitkäaikaispaikka samasta hoitokodista, missä hän oli toisella osastolla ollut jo reilut kaksi kuukautta. Muutto olikin sitten heti jo samana päivänä. Nämä muutokset Alzheimer-potilaalle ovat välillä tilannetta pahentavia. Katsotaan miten äiti nyt sopeutuu muutokseen.

Käyn äitiä katsomassa säännöllisesti hoitokodissa. Meillä on päiviä ja sitten meillä on päiviä. Välillä lähden pois kyyneleet silmissä, koska päivät voivat olla hyvinkin ahdistavia. Sitten mahtuu väliin vähän parempiakin päiviä ja joskus lähden pois hoitokodista iloisena. Koskaan ei tiedä, että millainen päivä on milloinkin. Sanon aina, että käykää katsomassa vanhuuksia hoitokodeissa. Joku joskus sanoi, että kun ei se vanhus muista, niin on turha käydä. Itse sanon aina, että käykää katsomassa, sillä vaikka vanhus ei muista sinua, niin sinä muistat vanhuksen. 

Tässä on sitten “siivottu” äidin asuntoa ja sen tiimoilta on tullut katseltua myös vanhoja valokuvia “sillä silmällä”. On tullut katseltua äitiä ja sitä, että miten hän on elämänsä elänyt. Yksi asia mihin olen aina kiinnittänyt huomiota äitiäni katsoessani on se, että hän on aina pukeutunut kauniisti. Vanhoja kuvia katsellessani olen kiinnittänyt huomiota siihen, että hänellä on usein mekko päällä ja aina erilainen mekko. Olen joskus sanonut, että vaikka meitä oli iso liuta lapsia, niin yksi asia on mistä äitiä kiitän ja se oli se, että meillä oli aina puhtaat vaatteet ja aina oli ruokaa saatavilla. Tällaiset asiat kantavat pitkälle elämässä ja vanhemmiten juuri niiden asioiden edessä muistaa olla vanhemmilleen kiitollinen. Olen tämän asian sanonut äidille silloin vielä kun äiti muisti asioita.

Meidän perheessä on aina otettu paljon valokuvia, isäni oli intohimoinen valokuvaaja ja siksi perheestä on paljon kuvia. Näistä vanhoista valokuvista huokuu jotenkin se mennyt aika ja jokin näissä kuvissa kiehtoo.

Kovia tunteita on siis eletty tänä vuonna. Varmasti kovin vuosi ikinä. Olen ennenkin sanonut, että ilman huumoria ja hyviä ystäviä ja lähipiiriä, en olisi tätä matkaa varmasti jaksanut. Heiltä olen saanut tukea silloin kun sitä olen tarvinnut. Kaverit aina laittaa viestiä mulle juuri silloin, kun näkevät, että nyt ollaan taaas syvissä vesissä.

Seuraaviin viikkoihin tarvitaan vielä enemmän jaksamista. Tällä hetkellä on tunne, että joulua en jaksa tänä vuonna valmistaa, käytän sen ajan lepäämiseen. Nyt pitää yrittää aina jossain välissä ottaa myös aikaa itselleen. Tällä kertaa hoen taas sitä, että tammikuussa varmasti helpottaa.

Maiju