Tänään on ollut monella tavalla ikimuistoinen ja liikuttavakin päivä. Ylioppilaat ovat saaneet painaa päähänsä ensimmäistä kertaa uutuuttaan hohtavan ylioppilashatun. Koulujen juhlasaleissa on kuunneltu kaunista ylioppilashymniä Gaudeamus igitur… Vanhemmat ovat ehkä pyyhkineet silmänurkkiaan rehtorin lukiessa juuri heidän oman lapsensa nimen. Lukion puurtaminen ja pänttääminen on nyt taakse jäänyttä. Ja koulu on vihdoin virallisesti loppu. On aika juhlia, kohottaa malja ja kääntää uusi sivu elämässään!
Yritin muistella omia ylioppilasjuhliani ikuisuus sitten. Olin pukeutunut siniharmaaseen pukuun ja hiukseni olivat auki. Perhetuttu valokuvaaja kävi ottamassa ylioppilaskuvani etukäteen. Hermoilin osaanko laittaa ylioppilashatun päähäni oikein koulussa. Muistin tarkasti sen hetken kun oma nimeni lausuttiin ja kävelin juhlasalin etuosaan. Olin ensimmäisen joukossa A:lla alkavan sukunimeni takia. Siihen olin tottunut jo alaluokilta saakka.
Muistan jopa ylioppilaslahjoja, joita sain sukulaisilta. Kummitätini Uma antoi minulla lahjaksi rahat ajokortin hankkimista varten. Sain myös kauniita koruja ja lahjashekkejä. Ruusuja tuli aivan valtavasti ja maljakot melkein loppuivat kesken. Päivä on jäänyt mieleen juhlavana, iloisena ja tunnelmallisena. Sää oli kaunis ei tosin ihan yhtä helteinen kuin tänään mutta aurinkoinen.
Ylioppilasiltana menimme perinteisesti juhlimaan yhdessä luokan kanssa Helsingin keskustaan. Muistan kun kävelimme yöllä Mannerheimintietä ja olimme niin iloisia. Vanhan Ylioppilastalon edessä törmäsimme muutamaan itseämme ehkä viitisen vuotta vanhempaan nuoreen. He kehottivat meitä “pilkallisesti” ottamaan ylioppilashatut päästämme “koska ne eivät takaa teille yhtään mitään”. Muistan miten loukkaannuin ja ajattelin miten joku voi sanoa toiselle noin ilkeän kyynisesti. En sanonut heille yhtään mitään vaikka suututti ihan vietävästi. Ajattelin vain mielessäni “minä olen tämän ansainnut ja yo-hattu pysyy päässäni”.
Myöhemmin ymmärsin, että nuo itseäni vanhemmat nuoret olivat ehkä lakkiaistensa jälkeen turhautuneet omassa elämässään. Ehkä korkeakoulujen ovet eivät auenneet heille tai jatko-opiskelupaikkaan ei ollut löytynyt. Heidän reaktionsa näin vanhempana ajatellen oli turhautumista. Ehkä pettymystä ja vihaa omaa itseään kohtaa ettei elämä ollut mennyt siten kuin oli suunnitellut.
Tänään pääsin juhlistamaan ensin Artun ja sen jälkeen Lotan lakkiaisia. He molemmat olivat hetkensä ja päivänsä ansainneet. Nuoret ihmiset näyttivät niin onnellisilta ja iloisilta. Ja mikseivät olisi sillä tämä oli juuri heidän päivänsä. He ovat ansainneet oman onnensa. Se mitä tästä eteenpäin tapahtuu on taas sitten ihan eri tarina. Ylioppilailla on yksi etappi elämässään saavutettu. Toivon etteivät Arttu ja Lotta törmää tänään yhteenkään turhautuneeseen tyyppiin, joka pilaisi heidän iltansa!
Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoittaa blogissaan omasta ylioppilasjuhlastaan ja lukioajastaan osuvasti. Hän heitti myös haasteen meille kaikille jakaa nuoruudenaikainen kuva #olisinpatiennyt somessa. Kuvan yhteydessä on tarkoitus kertoa somessa mitä olisit halunnut tietää ollessasi 18-19 vuotias. Torstain Hesarissa viisi tunnettua suomalaista kertoi mitä he haluaisivat sanoa nuorelle itselleen ja samalla myös tämän päivän nuorelle. Alan etsiä nuoruuskuvaa jaettavaksi…
The post Elämä edessä – koulu takana ja somehaaste #olisinpatiennyt appeared first on Nelkytplusblogit.