ANNUN ELÄMÄ UUSIKSI:
Optiossa oli jokin aikaa sitten pääkirjoitus, jonka otsikkona oli “Tyhmistysvaara.”
Jutussa käsiteltiin mm. ajan pirstaloituneisuutta ja tieto ähkyä. Tämän päivän työelämää (ja muutakin elämää) kuvaa hyvin heidän toimistonsa leikkimielinen heitto “Yli kolme minuuttia vanhaa asiaa ei voi muistaa.”
Pitää olla somessa aktiivinen. Muuten et ole olemassa. Snäppääthän jo? Entäpä oletko Periscopessa? No mitenkäs tämä-uusi-härpäke-jota-ei vielä-ole-edes-julkaistu? Ei kai enää kukaan bloggaa? Videoblogit on se juttu? Olen yrittänyt opetella (epätoivon vimmalla) twitteriä – mutten vieläkään löydä sen jujua – en vaan tajua miksi mun pitäisi tviitata 145 merkkinen kommentti? Mistä? Facebookissa käyn, kun siellä pitää käydä. Enkä varmaan kävisi ollenkaan, jos työn puolesta ei tarvitsisi.
Oletko siellä, täällä, tuolla? Näytkö missään? Kuulutko? Oletko? Haloo?
Huh huh…Miten voi digitalisaatiosta, sosiaalisesta mediasta ja “hömpänpömpästä” tulla elämää suurempia asioita? Miten voi olla tärkeämpää olla koko ajan kapula kädessä – olemassa? Onko pakko osallistua kaikkeen keskusteluun, ja oltava aina läsnä? Jatkuvasti, koko ajan, aina? Häviätkö?
Ei kaikkea voi ehtiä – eikä tarvitsekaan. Jotenkin aikaa syö myös tämä oikea elämä. Ja vaikka lukijamäärä blogissa tippui alle 10.000 kun en bloggannut viikkoihin, niin yllätys-yllätys, olin olemassa.
En päässyt viikkoon Instagramiin, kun tuo vanha Lumia sanoi irti sopimuksen Instaan päin (en siis päässyt kirjautumaan – enkä siis päivittämäänkään). Ensimmäisenä ja toisena päivänä oli paniikki. Minä katoan! Käsi hakeutui puhelimelle – kunnes tajusin että hetkinen… eipä se toimikaan…Mutta hei… olin silti elossa, olemassa. En halua / pysty / kykene käyttämään iltoja netissä surffaamiseeen, ja ajan hermolla pysymiseen. Ei sitä vaan voi. Sirpaleinen tietoähky vetää mehut kenestä vaan.
On jotenkin hurjan palkitsevaa tehdä maalla vaikkapa puuhommia. Tai tyhjentää aittaa ja navettaa, tai pyöritellä kiviä pois pelloilta. On tosi kiva myös lukea – oikeita kirjoja, sellaisia joissa on paperiset sivut – tiedätte mitä tarkoitan.
Digiaikaa ja digityötä käsitteleviä webinaareja ja seminaareja seuratessa iskee välillä epätoivo, ahdistus ja voimattomuus – mihin tämä kaikki on menossa? Mikä on oikeasti tärkeää? Mihin käytetään aikaa? (Ja selvyyden vuoksi: En ole luopumassa digistä tai somesta, enkä ole sitä vastaan…välillä vaan hämmästyttää-kummastuttaa tämä meno…)
Jokainen tekee niin kuin haluaa, keskittyy itselleen tärkeisiin asioihin, dokumentoi sen mitä tärkeänä pitää. Mutta ei kannata elää vain digielämää- eikä seurata vain muiden elämää siellä. Vaikka sekin on oikeaa elämää…mutta silti on hyvä välillä käydä vaikka ulkona ilman puhelinta(!), mennä nukkumaan ilman että tarkastaa viimeisenä instan tai tviitit, tai herätä aamulla ja lukea oikea lehti – ei digi. Vaikkapa edes vaihteen vuoksi.
The post Pitää välillä keskittyä – elämään appeared first on 40+ blogit.
