On yksi talven kylmimmistä pakkaspäivistä. Olavinlinnan virta höyryää ja saa maiseman näyttämään epätodellisen kauniilta. Pakkaspäivän purevuus on karkottanut muut ulkoilijat sisätiloihin, vaikka juuri nyt maisemaonnellisen esteetikon kannattaisi olla liikkeellä ja lumoutumassa tästä satumaisesta talvipäivästä. Saan kuitenkin kiertää linnan rantaa autiossa maisemassa. Vain satunnainen koiranulkoiluttaja kävelee minua vastaan.
Minusta kun Savonlinna on kaikkein kauneimmillaan juuri tällaisena kylmänä talvipäivänä. Ja kun myöhemmin samana päivänä postaan tämän höyryävän Olavinlinna-kuvan Twitteriin, saan huomata, että aika moni muu on samaa mieltä: kuva leviää Twitterissä ja pian sen on nähnyt jo lähes 30 000 ihmistä – ja sydämiäkin se on kerännyt jo 300.
Yhden Twitter-kommentin mukaan linna tuo mieleen Game of Thronesin. Toinen kommentoija taas toteaa, että Savonlinna on ”ehkäpä myös Suomen kaunein kesäkaupunki”. Kolmas kuitenkin epäilee, ettei Savonlinnan kaupunki itsessään ole erityisen kaunis, ainoastaan linna on kommee.
Minä olen kolmannen kanssa eri mieltä. Totta kai linna on komea, siitä olen samaa mieltä, mutta erityiseksi linnan ja samalla koko kaupungin tekee linnaa ympäröivä luonto, joka tällaisena kylmänä talvipäivänä on kuin sadusta.
Luonto on Savonlinnan matkailuvaltti. Luonto tekee kaupungistamme kauniin ympäri vuoden. Vaikka Savonlinnaa on totuttu pitämään upeana kesäkaupunkina, on Savonlinnan talvessa sellaista hiljaista kauneutta, jonka perässä moni matkailija olisi valmis matkustamaan tänne tuhansien kilometrien päästä – jos vain tietäisi!
Moni paikallinen on luultavasti niin tottunut tähän Savonlinnan luontoluksukseen, ettei enää edes huomaa sitä. Pitää sitä itsestään selvänä. Mutta minä en tällaiseen luontoluksukseen totu koskaan. Talvi toisensa jälkeen Savonlinna lumoaa minut. Saa minut kulkemaan pitkin rantoja ja metsäpolkuja haltioituneena. Pakkasen purevuudesta välittämättä.
Kun on matkustanut suurkaupungeissa, joissa tuhannet mopot ympärillä tööttäilevät, kadun ylitystä saa pelätä, ilma on täynnä pakokaasuja, teiden varret roskakasoja ja öisin kaduilta tuleva meteli valvottaa aamun pikkutunneille asti, on oppinut arvostamaan puhdasta ilmaa, hiljaisia hetkiä luonnon ympäröimänä ja tätä kauneutta ja onnen tunnetta, jota vain luonnon keskellä voi kokea.
Kun espanjatar tuli testaamaan Savonlinnan talvea
Noin neljä vuotta sitten tutustuin Savonlinnassa pitämälläni suomen kielen kurssilla espanjalaiseen Ireneen. Vaikka hän viettikin täällä pimeää marraskuuta, Suomi ja Savonlinna tekivät häneen vaikutuksen ja hän halusi palata katsomaan, millainen on Savonlinnan talvi.
– Totta kai tulet meille! Lähden sinulle talvioppaaksi.
Yhden kaupunkipäivän – kahviloiden ja shoppailun – jälkeen päätin viedä Irenen luontoon. Päätin ottaa riskin, vaikkei hän olekaan luontoihminen. Tehtiin suomalaisia talvijuttuja. Minulle niin arkisia.
Käveltiin lumikengillä jäällä ja metsässä. Pilkittiin. Hiihdettiin. Paistettiin nuotiolla makkarat ja keitettiin nuotiokahvit.
Irene ei koskaan ennen ollut nähnyt oikeaa talvea. Ei edes kunnolla lunta. Aluksi jäälle meno pelotti.
-Voinko todellakin kävellä järven päällä?
-Voit, voit. Rohkeasti vaan. Me ajetaan täällä jopa autolla.
Lumikengät tuntuivat aluksi kummallisilta, mutta muuttuivat hetkessä hallittaviksi. Jäällä meno jopa helpoksi. Metsässä sitä vastoin oli jo haasteita. Niistäkin selvittiin.
Hiihto olikin jo hankalampaa. Mutta oli meillä hauskaa. Naurettiin vedet silmissä. Pikkuinen ylämäki oli kuin vuori, mahdoton selvittää.
Ulkoilupäivän päätteeksi oli mukava istahtaa nuotiolle. Paistaa makkarat ja nuotiokahvin kanssa syödä korvapuustit – Irenen lempparit.
Riskinotto tälläkin kertaa kannatti: päivä oli kuulemma yksi vuoden parhaista – ellei jopa se parhain.
Kun Irene oli palannut Suomesta Lontooseen, missä hän tällä hetkellä asuu, sain häneltä viestin:
Echo mucho de menos Finlandia.
(Minulla on kova ikävä Suomea.)
Suomi, Savonlinna ja Suomen talvi ihastuttivat. Jopa niin, että nyt Irene haaveilee muutosta Suomeen. Pitäisi vaan ensin löytää töitä. Ja oppia se hankalaksi osoittautunut suomen kielikin.
Saimaan sulosin pyöreäsilmä ilahduttaa luontomatkaajia Savonlinnassa
Sen lisäksi, että me täällä Savonlinnassa voimme nauttia uskomattoman kauniista luonnosta ympäri vuoden, meillä on jotain sellaista, mitä missään muualla maailmassa ei ole. Saimaannorppa (Pusa hispida saimensis), joka on yksi maailman harvinaisimmista hylkeistä, elää ainoastaan täällä Saimaalla.
Vaikka saimaannorppa on erittäin uhanalainen laji, olen viime vuosina onnistunut näkemään sen useita kertoja – ja joka kerta olen ollut yhtä riemuissani tästä ainutlaatuisesta kohtaamisesta.
Jotta jatkossakin minä, me kaikki savonlinnalaiset ja Savonlinnaan saapuvat turistit voisimme iloita pienistä kohtaamisista tämän suloisen pyöreäsilmän kanssa, on meidän autettava saimaannorppaa. Sillä selvitäkseen se tarvitsee meidän huolenpitoa. Konkreettisia tekoja.
Ilmastonmuutos on yksi pahimmista uhkista saimaannorpan tulevaisuudelle, sillä norppa tarvitsee lunta ja jäätä. Ne ovat elintärkeitä poikasten selviytymiselle, sillä norppa synnyttää poikasensa pesään, jonka se kaivaa lumikinokseen. Jos lunta ei ole, norppa joutuu synnyttämään poikaset jäälle, missä ne eivät ole suojassa pedoilta eivätkä kylmältä.
Tänäkin talvena olen joutunut lukemaan lehdestä traagisen uutisen ketun raatelemasta kuutista.
Vapaaehtoiset kolaavat apukinoksia norpille
Niinpä myös minun on syytä tarttua kolan varteen ja lähteä kasaamaan apukinoksia, joihin norppa voi turvallisesti synnyttää poikasensa.
Olen saanut houkuteltua ystäväni Inarin mukaan kolaustalkoisiin.
Jo kolauspaikalle matkaaminen käy eksoottisesta talvielämyksestä: tuuli on tuiskuttanut jäätien osin umpeen ja me jännätään, juuttuuko auto kinokseen.
Ensimmäiselle kolauspaikalle jäätieltä on noin kilometrin mittainen matka. Se kuljetaan jalkapatikassa kolia perässä vetäen.
Tämäkin käy jo urheilusta.
Ensimmäinen apukinos syntyy kuitenkin helposti, selvästi helpommin kuin edellisvuonna, sillä nyt meitä on yhdeksän innokasta kolaamassa.
Kolauksen lomassa ehdin hieman jututtaa Metsähallituksen suojelubiologi Jouni Koskelaakin. Hän kertoo, että tänä vuonna apukinosten lisäksi norpille on asennettu kuusi ruokopesää ja neljä turvepesää, joista yhdeksän on apukinoksen sisällä. Edellistalvena ensimmäistä kertaa yksi kuutti syntyi tällaiseen lumivuorattuun ruokopesään.
Tulevaisuuden mahdollisia lumettomia talvia varten on siis jo alettu varautua.
Seuraavalle kolauspaikalle on jo reilusti pitempi kävelymatka, ja koska porukkamme hajautetaan, on työkin tällä kertaa paljon hikisempi. Nyt ei ole aikaa kuvata eikä rupetalla.
Nyt kolataan tosissaan.
Mutta kun tietää tekevänsä hyvää, urakka tuntuu paljon kevyemmältä. Ja kun kello julmasti osoittaa, että on pakko palata kaupunkiin ja töihin, harmittaa.
Täällä olisi nimittäin viihtynyt koko pävänkin – ainakin jos olisi hoksannut sujauttaa päiväreppuun mukaan termospullollisen lämmittävää juomaa.
Tänä talvena kolaustalkoisiin osallistui kaikkiaan 280 henkilöä, joista suurin osa oli vapaaehtoisia. Apukinoksia kasattiin yhteensä 286. Työtä koordinoi Metsähallitus ja lisäksi apukinosten kolaamiseen osallistui Itä-Suomen yliopiston, WWF:n ja ELY-keskusten henkilökuntaa.
Kaikilla näillä vapaaehtoisten tekemillä apukinoksilla käydään huhtikuun puolivälissä pesälaskennoissa. Silloin selviää, kuinka moni pesistä on kelvannut norppaemoille. Toiveet ovat nyt korkealla, sillä pesimäolosuhteet ovat olleet erinomaiset ja voidaan uskoa, että tänä vuonna on syntynyt suurin ikäluokka vuosikymmeniin ja välitavoitteeksi asetettu 400 norpan tavoite täyttyy nyt seitsemän vuotta etuajassa.
Jos kiinnostuit apukinosten kolaamisesta ja pesälaskennoista, lue myös aiemmin kirjoittamani blogijuttuni:
Kun lumi ei riitä – apukinoksia kolaamassa
Norpparetkellä Saimaalla (tietoa norpista ja pesälaskennasta)
Kevättalven revontulet loimuavat Suomi-eksotiikkaa
Huhtikuun pesälaskentoja odottaessa on aika suunnata katse taivaalle, sillä kirkkaina päivinä auringonlaskut täällä Saimaalla ovat juuri kevättalven ja kevään aikaan erityisen loistokkaita. Mutta myös auringon laskettua kannattaa olla valppaana: silloin saattaa nähdä loimuavat taivaantulet.
Koska Lapin reissuni öinen revontuliretki ei täysin onnistunut jäätyneiden sormien ja epäonnistuneiden kamerasäätöjen takia, piti ottaa revontulirevanssi täällä Savonlinnassa.
Kun käppyrät näyttivät lupaavilta, vedin toppahousut jalkaan ja suuntasin pohjoiselle rannalle.
Perjantai-illan retken saalis jäi kuitenkin laihaksi, sillä raskaat pilviverhot olivat ehtineet pohjoisen taivaalle. Mutta kun oikein tarkkaan katson kuvaa (ja ehkä käytän hieman mielikuvitustakin), kuvittelen näkeväni pilvireunan alla hieman vihertävää.
Mutta en minä tähän luovuta.
Seuraavanakin päivänä käppyrät lupaavat hyvää. Siispä uudestaan toppahousut jalkaan ja odottamaan samalle rannalle.
Tällä kertaa odotus palkitaan: Savonlinnan pohjoinen taivas saa kauniin vihreän värityksen.
Paras on kuitenkin vasta edessä. Kun kevätaurinko alkaa lämmittää ja sulattaa jäitä, saattaa onnekas nähdä norpan kömpivän avannosta järven jäälle.
Ja se kaikkein onnekkain näkee norpan avannon reunalla, kun revontulet tanssivat pohjoisella taivaalla.
◊◊◊◊
Postauksen norppakuvat on ottanut savonlinnalainen Henna Astikainen. Hennan kauniita luontokuvia voit ihailla hänen Instagram-tilillään.
Lisää Savonlinnan talvista luontolumoa ja eksotiikkaa aiemmissa blogijutuissani:
Savonlinna – lumoava talvikaupunki
Turistina kotikaupungissa
Haluatko kuitenkin matkustaa Savonlinnaan kesäaikaan? Lue siinä tapauksessa vinkkini kesäiseen Savonlinnaan:
Kesä-Savonlinnan helmet
Matka- ja tunnelmakuvia sekä pieniä matkatarinoitani pääset seuraamaan blogini lisäksi Facebookissani.
Käy kurkkaamassa myös Instagramiani, jonne tallentuvat ne kuvistani kauneimmat.
Blogiani pystyt nyt näppärästi seuraamaan Blogit.fi-sivuston kautta.
Maailman äärellä -matkablogini on myös Twitterissä.
Tervetuloa mukaan matkoilleni.
Copyright © 2018 Maailman äärellä – Heidi Lehtosaari. All rights reserved.
The post Suomalaista talvieksotiikkaa Savonlinnassa appeared first on Nelkytplusblogit.