Hyvä ystäväni teki viime vuonna radikaalin päätöksen ja irtisanoutui hyvästä työstä, jossa hän periaatteessa viihtyi. Hän kuitenkin väsyi työpaikalla pitkään esimiehen toimesta tapahtuneeseen työpaikkakiusaamiseen, joka ei monista keskusteluyrityksistä tai luottamusmiehen toiminnasta huolimatta selvinnyt. Vierestä katsoneena, läheisen pahaaoloa todistaneena, en ratkaisua ihmetellyt vaan suorastaan kannustin häntä siihen. Joku voi sanoa, että hän luovutti, minä en. Tällä hetkellä työskentelee mukavassa työssä, jossa työnsä saa tehdä rauhassa.
Olen itsekin pitkän työ-tai ihmisuhdehistorian jossakin vaiheessa luovuttanut, jos olen voinut erittäin huonosti ja ymmärtänyt, ettei tilanteesta ole muuta ulospääsyä. Päätös ei toki ole koskaan ollut helppo, se on vaatinut paljon harkintaa ja sitä ennen olen kääntänyt yleensä kaikki kivet. On kuitenkin tilanteita, joissa asia ei yrittämällä parane.
Luovuttaminen ei ole aina heikkouden merkki, vaan osoitus itsekunnioituksesta tai jopa itsesuojelusta. Haluaisin ymmärtää niitä, jotka pitävät ylpeyttään kiinni työstä tai ihmissuhteesta, jotka eivät ole heille hyväksi, mutta jossain vaiheessa minullakin loppuu ymmärrys. Niin toivoisin, että ihmiset näkisivät muita vaihtoehtoja. Sinnikyys tai periksiantamattomuus voivat olla pitkällä aikavälillä tuhoavia luonteenpiirteitä. On taisteluita ja on taisteluita, kaikkia ei kannata käydä läpi – ihan vain itsensä ja hyvinvointinsa takia.
Mikä siinä onkin, että vaikeissa työ/ihmissuhdetilanteissa helposti sitä sinnittelee hyvinkin pitkiä aikoja, vaikka vaisto sanoisi, että ota tassut alle ja juokse? Sitä miettii ja pohtii, analysoi tilannetta ystävien kanssa, yrittää ymmärtää ja miettiä josko asia lutviutuisi. Toki se on tietyyn pisteeseen ihan OK, mutta rajansa kaikella. Toivottavasti jokainen tietää missä raja menee- itse pidän rajana omaa pahoinvointia ja alakuloisuutta (joskus myös raivoa) – nämä tunteet ovat aina hälytysmerkkejä.
Toisten ymmärtäminen, loputon itsensä syytteleminen tai huonommuuden tuntu ei vie ketään eteeenpäin. Se vain lamaannuttaa paikoilleen. Jos toivoisin itselleni ja läheisille yhtä kykyä, niin sitä, että kykenisimme oikeuttamaaan loukkaantumisemme ilman muiden tukea. Voisiko sitä vain luottaa siihen, että tuntee oikein? Että oma tunne on relevantti?
Joskus sitä unohtaa, että näin vapaana eurooppalaisena naisena yksi suurimpia vapauksiamme on oikeus lähteä. Jos elämä ei tunnu omalta, löytyy toinen tapa elää. Jos valitsee väärin, voi valita uudelleen. Onni on omissa käsissä, niin klisee kuin se onkin. Jotain uutta tulee aina kun luopuu vanhasta.
Ilokasta talviviikkoa!
The post Luovuttaminen on joskus juuri oikein appeared first on Nelkytplusblogit.