Tällä kertaa blogissa puhutaankin vaikeasta aiheesta, aiheesta jota olen saanut seurata vierestä ystäväni kamppaillessa vuosia asian kanssa.
Olen katsonut rakkaan ystäväni taistelua oman äitinsä puolesta, joka on 86-vuotias Alzheimer potilas. Jotenkin sitä kuvittelisi, että ikäihmisellä olisi oikeus turvalliseen vanhuuteen. Sitä minä ainankin itse toivoisin. Oikeus hoitopaikkaan, kun oma jaksaminen tulee siihen pisteeseen, ettei enää omassa kodissaan pärjää eikä se tunnu enää tutulta ja turvalliselta, kun siellä ei enää oikein uskalla olla. Mutta valitettavsti asia ei ole näin.
Tämä herttainen vanhus on muistisairas vanhus. Muistisairas, joka ei aina tunnista omaa kotiaan tai omaisiaan.
Vanhus joka on kaatunut kotonaan monta kertaa-liian monta.
Hänet on viety sairaalaan useasti ja ihan yhtä monta kertaa kotiutettu takaisin omaan kotiinsa.
Joskus hänet on pidetty osastolla pari päivää, joskus viikkoja, mutta yhtä kaikki aina palautettu omaan kotiinsa, vaikka rouva on jo itse pyytänyt päästä hoitokotiin. Hänet on tikattu, ja hän on onnistunut sytyttämään vahingossa jopa oman sänkynsä tuleen. Siitäkään huolimatta hän ei saa hoitopaikkaa. Tohtorit ovat todenneet, että vanhuksen on parempi olla kotona. Parempi kenelle?
Jokainen haluaa varmasti olla omassa kotonaan niin kauan kuin se on mahdollista, mutta siinä vaiheessa kun se ei enää suju, kun vanhus itse jo toivoo pääsevänsä laitospaikalle, niin silloin olisi enemmän kuin toivottavaa, että häntä kuunneltaisiin-oikeasti.
Lääkärin toteamukset; syytä hallitusta tai ei me näistä päätetä vaan kotihoito, ei oikeastaan auta pientä ihmistä. Ei nyt tullut selville, että kummanko, mummon vai ystäväni tässä olisi noustava barrikadeille ja vaadittava hallitusta vastuulle. Kotihoito ja lääkärit, kun ei tunnu vastuuta ottavan. Kotihoito käy nykyään jopa 3 kertaa päivässä, katsoo vaipan jättää kakkakikkareet kylppärin lattialle. Antaa lääkkeet ja joskus unohtaa dosetin pöydälle, että mummeli voi siinä rauhassa ottaa pillerit uusiksi, katsoo että aloittaa ruokailun, mutta ei sitä, että syökö annoksen loppuun. Ja ei syö, koska se löytyy joskus siivouskomerosta, kun rouva erehtyi jääkaapin paikasta. On se tosin kiva, että ovat huumorintajuista porukkaa, koska kerran kun toivat rouvaa kotiin sairaalareissun jäljiltä, sattuivat kysäisemään kuitenkin mummolta rapussa, että tiedätkö missä olet?
En.
Saatko oven itse auki?
Siihen ystäväni totesi huolissaan, että toivottavasti ei, jottei pääse pakkasella harhailemaan pihalle! Siinä täytyi olla jotain todella hauskaa, koska remahtivat railakkaaseen nauruun. Ihan ei ymmärretty, että mitä siinä oli niin pirun vitsikästä? Mummo jääpuikkona pihalla?
Ja koska joku kuitenkin kysyy, että miksi ei tytär sitten hoida mummoa, niin voin kertoa, että hoitaa kyllä. Käy kaupassa, siivoaa, hoitaa pankkiasiat, vielä lääkärireissut ja on valmiina aina kun hälytys tulee.
Hän hoitaa myös oman poikansa ja perheensä, vammautuneen veljensäkin. Kuka antaisi hänelle joskus vapaata tästä kaikesta?
Kuinka paljon yhden ihmisen täytyy jaksaa, ja miksi vanhus ei saa hoitopaikkaa, kun siihen on selkeä tarve ja hän sitä itse toivoo?
Miksi näin ei tapahdu? Odotellaanko tässä luonnollista poistumista kenties? Pistää niin vihaksi.
Miten on arvon lääkärit ja kotihoito, eväisitkö omalta äidiltäsi tai isältäsi hoitopaikan?
Eikö jokaisen vanhuksen pitäsi saada elää ja tuntea olevansa turvassa?
The post Milloin lopetettiin vanhuksista välittäminen? appeared first on Nelkytplusblogit.