 |
| Meidän lähirannalla ei ole viime aikoina pahemmin uitu |
Monet valitsevat lukemisensa kirjojen kansikuvien perusteella. Minä en – ainakaan useimmiten. Osaksi tämä johtuu siitä, että luen paljon sähköisiä kirjoja, jolloin kansikuvat ovat usein pieniä tai mustavalkoisia, mutta suurin syy on uteliaisuuteni tekstien suhteen. Olen aina ollut sellainen. Silmäni hakeutuvat kirjaimiin ennen kuin kuvioihin ja siksi kai myös kirjojen nimillä on minun kirjavalintoihini suuri vaikutus.
Kirjan nimen pitäisi olla sellainen, että siitä käy ilmi vähintäänkin tyylilaji – siis onko kyseessä kepeä, itsetietoinen, surullinen vai muuten vakavasti otettava kirja. Parhaimmillaan kirjan nimi viittaa sen sanomaan tai dekkarissa jopa ratkaisuun. Pahinta on, jos kirjan nimi antaa ymmärtää yhtä ja sisältö onkin sitten jotain ihan muuta. Takakansiteksteihin en alunperinkään varsinaisesti luota, mutta kirjan nimen pitää pysyä ruodussa.
Viime aikoina vastaani ei ole tullut varsinaisesti valehtelevia kirjannimiä, mutta yhteen kirjasarjaan pääsin hitusen pettymään. Kirjojen nimet herättivät huomioni, mutta sisältö ei sitten ihan kyennyt vastaamaan nimien antamaan lupaukseen hauskasta ja nokkelasta juonesta.
Sarah Fox: The Crêpes of Wrath ja For whom the Bread Rolls
Yep, kyllähän minä jo nimistä sen tiesin, että joku kuolee eli dekkarista on kyse. Ensimmäisessä osassa Marley on saapunut auttamaan serkkuaan pannarikuppilan pitämisessä tämän ollessa sairaalassa toipumassa. Sitten serkku kuitenkin murhataan ja Marley päättää itsekin ryhtyä selvittämään murhaajaa, varsinkin kun yksi kuppilan tarjoilijoista näyttää päätyvän pääepäillyksi.
Pienessä merenrantakaupungissa tietysti riittää mukavia ja vähemmän mukavia ihmisiä ja murhaajaksi paljastuu epätodennäköinen kandidaatti, jännittävän takaa-ajon päätteeksi. Lopussa Marley on kahden vaiheilla – jäädäkö pittoreskiin lomakaupunkiin pitämään kuppilaa vai lähteäkö takaisin suureen kaupunkiin. Päätökseen ei vähiten vaikuta paikallinen lapsuudenihastus Brett…
Toisessa osassa sitten tarina etenee – tietysti Marley jäi idylliseen kaupunkiin. Idylli tosin saa pieniä säröjä, kun taas tapahtuu murha. Tällä kertaa Marley joutuu itse epäilyksenalaiseksi, joten totta kai hänen pitää ryhtyä myös tutkimaan mahdollisia epäiltyjä. Samaan aikaan joku heittää jätteitä seudun kauniisen luontoon ja kaupungissa kuohuu.
Jep, keyvttä ja kuplivaa eli noin periaatteessa varsin mukava asetelma “Cozy Mystery” -tyyppiselle dekkarille. Ei siinä mitään, niitä on hauska lukea. Ensimmäinen osa olikin sellainen helposti nieltävä ja rentouttava murhatarina, vaikka toki Marley välillä pikkuisen naiivisti tutkimuksiaan suorittaakin. Syy kirjasarjan jumahtamiseen ennen kolmen osan etappia löytyy toisesta osasta.
Toista osaa lukiessani mietin välillä luenko matkailumainosta vai dekkaria. Marley kun ihailee asuinpaikkaansa vähän turhankin innokkaasti, ja käy uimassa kuvankauniilla rannalla joka päivä työpäivän päätteeksi, ja rakastaa kävellä kuppilaan nauttien upeasta rantamaisemasta ja sen puhtaasta luonnosta luonnosta, ja tutustuu mukaviin ihmisiin,shoppailee hauskoissa ja niin edelleen.. joko mainitsin sen mahtavan hiekkarannan ? Ihan oikeasti. Joka luvussa käytiin uimassa ainakin kerran eivätkä kirjan luvut ole mitenkään kamalan pitkiä.
Jos pitää päiväkohtaisen ohjelman kuvaksesta lounaineen ja uintiretkineen, on tämä sopivaa luettavaa. Mikäli puolestaan haluaa napakkaa murhajuonen kehittelyä, ei tämä ole kaikkein suositeltavin sarja luettavaksi.
Voi tietysti olla, että kirjan nimien perusteella odotin vähän enemmän kieli poskella kirjoitusta ja pientä väännöstä klassisesta dekkarikuviosta. Ihan sellaiseen ei tämä nyt yltänyt eikä itse asiassa tainnut edes yrittää.
The post Miten paljon kirjan nimi merkitsee? appeared first on Nelkytplusblogit.