 |
| Elokuvan promokuvia |
Idän pikajunan arvoitus on yksi suurista suosikeistani Agatha Christien tuotannossa ja Hercule Poirot ihan ehdottomasti maailman paras etsivä ja David Suchet jonkinlainen inkarnaatio fiktiivisestä henkilöstä. Lisäksi kirjojen kääntäminen elokuvan kielelle on vaikea taitolaji. Yleensä siinä mennään metsään, vaikka toki Christie taitaa taipua erikokoisille ruuduille yllättävän hyvin.
Olin siis jokseenkin epäileväinen istuessani elokuvateatterissa mainosfilmien pyöriessä. Sitten päätin vain nauttia. Kenneth Branaghin nimi tarkoittaa yleensä laadukkaasti tehtyä tarinaa. Päätin pitää niin silmät kuin mielenkin avoimena.
Enkä pettynyt. Upeat maisemat, puvut ja huimaavan taitava näyttelijäjoukko (mm. Judi Dench, Johnny Depp, Michelle Pfeiffer…) veivät elokuvaa eteenpäin tarkalla sykkeellä. Vaikka tarina on tuttu ja uskollistakin uskollisemmin kuvattu, oli siinä jotenkin raikas ote – eikä kyse ollut pelkästään lumisen maiseman kirkkaasta valosta.
Asetelma rakennetaan taitavasti ja junavaunullinen eri puolilta maailmaa kokoontuneita ihmisiä joutuu lumen saartamaksi keskellä vuoristoa. Tapahtuu murha. Sattumalta junaan viime hetkellä noussut Hercule Poirot ryhtyy tutkimaan tapahtunutta ja on ensimmäistä kertaa elämässään ymmällään. Tuttu juttu, mutta ainakin minulle mieluinen.
Tykkäsin elokuvasta ja kaksi tuntia meni kuin siivillä. Onhan tämä tietysti sellaista siistiä viihdettä. Ei verta, ei seksiä tai erikoistehosteita. Kielikin on kaunista englantia ilman kirosanojen tulvaa, eikä se ole ollenkaan huono asia ? Tätä elokuvaa voi katsoa samalla mielellä kuin luetaan Christien “kartano”dekkareitakin eli pientä aivopähkäilyä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kiemurainen juoni. Räiskettä ja ryminää odottaville varma pettymys, samoin “Poirot-puristeille”, mutta muille kyllä varsin mukava parituntinen.
Niin, se Poirot? No, tämän Christie-filmatisoinnin taisi pelastaa juurikin se, että Poirot ei oikeastaan ollut ihan Poirot. Branaghin etsivä on belgialaista pikkuetsivää huomattavasti fyysisempi ja otteissaan raisumpi. Pikkutarkka hän toki on edelleen, muttei ihan niin kliinistä puhtautta vaaliva, ennemminkin tasapainoa ja symmetriaa vaativa – niin esineissä ja kuvissa kuin ajatuksissa ja tapahtumien loogisuudessa.
Itse asiassa unohdin vahtia Poirotin hahmoa – viiksetkin ovat erilaiset. Keskityin vain nauttimaan juonen etenemisestä ja palapelin palojen loksahtelusta. Juonta entuudestaan tuntemattomalle tämä on varmasti mielenkiintoinen kokemus. On se Christie vaan ollut aika velho tarinankertoja.
The post Elokuvissa, kun Poirot oli Poirot, muttei Poirot appeared first on Nelkytplusblogit.
