Olen ollut yli puolet elämästäni äiti. Äiti kolmelle lapselleni. Äitiys on ollut parasta, mitä elämässäni on tapahtunut. Äitiys on ollut merkityksellisin ja tärkein saavutukseni. Lapsistani on kasvanut nuoria, fiksuja ja vastuuntuntoisia aikuisia yksi toisensa jälkeen. En voi sanoa, että äitivuoteni olisivat aina olleet helppoja, mutta yhtään päivää enkä hetkeä noiden lasten kanssa en vaihtaisi pois. Viimeiset seitsemän vuotta kotona on enää asunut yksi lapsistani, kuopukseni. Jotenkin, kun kotona on aina ollut joku lapsista, en ole edes tullut ajatelleeksi, että jonain päivänä se viimeinenkin lapsista lentää pesästä. Nyt se päivä on koittanut enkä ollut siihen ollenkaan valmis.
Tiesin, että jonain päivänä tilanne olisi edessä, mutta en uskonut sen päivän koittavan näin pian. Näin äkkiä. Olin tytön mukana katsomassa asuntoa, joka oli enemmän kuin hyvä nuoren tytön ensi kodiksi. Samaan aikaan tuin ja kannustin tyttöä itsenäistymään ja toisella kädellä pidin vielä lujasti kiinni tytöstä, ettei hän vielä lähtisi pois. Ote kuitenkin petti ja minun oli päästettävä irti. Tiedän, että tyttö pärjää. Siitä ei ole kyse, ettenkö luottaisi, mutta äidille viimeisen lapsen lentäminen pesästä olikin henkisesti tosi kova juttu. Kun isommat tytöt muuttivat pois, aina kotiin jäi lapsia, mutta nyt jäljelle jäi vain tyhjä huone. Käydessämme muuttamassa tytön tavaroita skarppasin ja kun tulin kotiin, menin pimeään ja itkin hiljaa itsekseni.
Olen äiti vieläkin eikä huoli lapsista lopu koskaan. Vaikka lapset ovat jo omillaan, säilyy meidän vanhempien mielessä aina pieni huoli siitä, miten lapset pärjäävät ja onko heillä kaikki hyvin?! Nyt yksi aikakausi on päättynyt. Kotona ei enää ole yhtään lasta. Vain me kaksi vanhaa varista, kuten leikkisästi kutsun meitä miehen kanssa. Tiedättekö, mikä tässä on myös tosi kurjaa? Tytön mukana menivät myös hänen meillä vierailevat kaverinsa ja heidän naurunsa. Talosta ja kodistamme on tullut hiljainen, liian hiljainen. Nyt on siis alkanut uusi, kahden aikuisen arki. Onnekseni kaikki lapseni asuvat kuitenkin suht lähellä meitä ja kuopus kaikista lähimpänä. Äiti pääsee käymään, kun ikävä iskee. Kaipa tähän hiljaisuuteen ja tyhjyyteen joskus tottuu?!
The post Tyhjä huone appeared first on Nelkytplusblogit.