Aivovammaviikkoa vietetään 13.11 – 19.11.2017
 |
| Kuolemanlaakso, Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin kirja elävästä elämästä. Aivovamma on aina läsnä ja kaikilla – ikävä kyllä jatkuvasti lähellä. Todella koskettava ha arpia auki repivä kirja. |
Ensin todella suuri lukusuositus, Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin, Bazarin kustantama Kuolemanlaakso. Kirja kertoo jääkiekkoilija Tommi Kovasen raskaasta matkasta, joka alkoi kiekko-ottelussa Lukko – Blues.
Onneksi näistä asioista puhutaan ääneen. Kiitos myös Tommin joka rohkeasti sai ajatukset kirjaan.
Tästä rohkaistuneena kerron nyt yhden tositarinan joka osui allekirjoittaneelle.
Suomessa saa vuosittain eriasteisen aivovamman noin 15 000 – 20 000 henkilöä vuosittain.
Aivovammat jaetaan karkeasti hyvin lievästä erittäin vaikeaan.
Hyvin lievä aivovamma eli maalikkokielellä aivotärähdys käsittää noin 90 prosenttia aivovammoista. Lievissä aivovammoissa ei ole ollut tajuttomuutta ja muistikatko on alle 10 minuuttia. Hyvin lievästä aivovammasta on mahdollisuus selvitä yleensä “säikähdyksellä” eli toipuminen on usein täydellistä.
Lievään aivovammaan voi liittyä korkeintaan puoli tuntia kestävä tajuttomuus ja vuorokauden mittainen muistiaukko. Aivokuvausten löydökset ovat normaaleja, eikä vamma vaadi neurokirurgiaa. Suurin osa lievän aivovamman saaneista toipuu oireettomiksi.
Keskivaikean aivovamman saaneen tajunnan taso on vielä puolen tunnin kuluttua selvästi alentunut. Muistiaukko kestää yli vuorokauden, mutta alle viikon. Jos aivokuvauksissa näkyy muutoksia, on vamma aina vähintään keskivaikea. Suurelle osalle keskivaikean aivovamman saaneista jää pysyviä oireita.
Vaikeasta aivovammasta puhutaan, kun potilas on puolen tunnin kuluttua tajuton ja muistiaukko kestää yli viikon. Jos vamma on vaatinut neurokirurgista leikkausta, on kyseessä vähintään vaikea aivovamma. Vaikeasta aivovammasta jää lähes aina pysyviä oireita.
Erittäin vaikeassa aivovammassa potilas on yli viikon tajuttomana ja muistiaukko kestää yli kuukauden. Erittäin vaikean aivovamman saaneista oireettomiksi ei toivu käytännössä kukaan, ja pieni osa jää pysyvästi tajuttomaksi. Lähde: Aivovammaliitto
Ristikseni sain loppuelämäni ajaksi VAIKEAN AIVOVAMMAN. Matka on ollut pitkä tähän päivään ja oireet sekä ajatukset ovat täysin omia, mutta on myös suurelta osin yleistettävissä.
Kun luin Kovasen Kuolemanlaakson – se repi pirusti niitä ei arpeutuneita haavoja auki.
Löysin liikaa yhtymäkohtia omiin oireisiin ja fiiliksiin vammautumisesta tähän päivään.
Tämän kirjoituksen tarkoitus on olla – itselleni terapeuttinen kokemus, sinulle aivovammautunut haluan osoittaa “kollegiaalisuutta” ja nostaa tuopillisen samaan jengiin kuulumisesta.
Aivovammautuneen omaisille ison kiitoksen ja arvostuksen siitä että jaksatte aivovamman saaneen vierellä, olla tukena sekä yrittää jaksaa ne yllättävät ja monesti raskaatkin käänteet elämässä.
Ihmisille kenellä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita haluan sanoa että pysähtykää välillä.
Pitäkää huolta omasta ja läheistenne turvallisuudesta. Käyttäkää kypärää pyöräillessä, muistakaa turvavyöt, heijastin on halpa henkivakuutus, kännykkä pois ajaessa. Alkoholi ja kulkuvälineet on vaarallinen yhtälö. Niin itselle kuin kanssaliikkujille.
 |
| Ylemmässä kuvassa on hetki siellä huipulla. Nuorena kloppina, Kansanterveystieteen perusteet oppikirjaan kuvattuna ja alemmassa kuvassa yksi entinen työkalu. |
Työskentelin 24-vuotta ensihoitajana, viimeksi aivan mahtavassa työyhteisössä, pelastuslaitoksella Hämeessä. Urani aikana olin nähnyt onnistumista, epäonnistumista, toivoa ja mahdollisuutta mahtavien työkavereiden kanssa. Kohtalon sormen kosketusta sekä niitä onnen kantamoisia eri ihmisten elämässä.
Sairaudet, onnettomuudet ym ne vain kuuluu ikävä kyllä elinkaareen ja toisille se osuu rajuimmin. Kukaan ei selviä täysin näistä.
Olin yksi “kova” jätkä ja mikäli mieltä painoi jokin asia – se puhuttiin työkavereiden kanssa saunassa, sählykentällä tai viimeistään niissä upeissa, yhteisissä saunailloissa. Eikös se ole se aivan tavallinen miesten tapa. Jotkut asiat ja tapahtumat työelämässä seuraa edelleenkin mukana. Vaikka sitä ei ääneen sanota niin toista väittää ellei myönnä.
Onneksi on nykyään työpaikoilla on defusing sekä tarvittaessa vielä debriefing huomioitu ja järjestetty hyvin. Se auttaa paljon selviytymään ennen seuraavaa kertaa.
Työpaikka ja työyhteisö oli ollut aina itselleni se toinen koti. Ellei nyt henkinen koti mutta tärkeä yhteisö. Olimme käytännössä 24 tuntia samassa puurossa ja kunnialla yritimme hoitamaan oman tonttimme mutta silti tiimissä. Ei tietenkään aina niin ruusuista töissäkään ollut mutta 98-prosenttisesti kyllä, jälkikäteen muistellen.
Kotona oli vaimo, poika ja muistaakseni silloin kolme tai neljä koiraa. Uudehko talo, pirusti pihahommia ja pojan harrastukset. Koirat veivät ulkomaille ja matkustelu oli lähellä sydäntä. Auton piti olla uusi, koska köyhällä ei ole varaa korjauttaa. Lue (takuun piti olla voimassa)
Elin silloin jossakin “maanisessa” tilassa. Ei, en tarkoita nyt että olisin saanut diagnoosin vaan kaikki oli enemmän kuin hyvin.
Olin säästänyt itseäni yhteen vahvaan periaatteeseen että naimisiin ja kihloihin menen vain kerran elämässä. Se meni enemmän kuin hyvin ja saimme pitää hauskat, ikuisesti muistettavat bileet ystäville, tammikuisessa pakkasessa 2016.
Elämä oli vauhdikasta. Sinne ja tänne oli menoja sekä paljon hyvää ruokaa sekä viiniä.
Ruoanlaitto oli tärkeä harrastus ja terapeuttista rentoutumista sekä palautumista töistä. Se oli hyvä tapa nollata työvuoro.
Ensimmäinen blogini syntyi joskus vuonna 2007 aivan omaan tarpeeseen. Kymmenen vuotta – pitkä aika. Olin kasvanut oman elämäni kulinaristiksi ja jossakin vaiheessa olin maistellut enemmän erilaisia viinejä kuin paikallisessa alkossa oli valikoimaa.
Netistä oli helppo lukea mitä on jo kokeiltu. Samoin ruokien kanssa. Se kikkailu alkoi jo silloin. Näin kirjoitin reseptit myös blogiin ihan vain muistin takia – mitä olin milloinkin soossiin sotkenut.
Kas kummaa alkoi tulemaan kommentteja ja viestejä. Vielä käynti tilastot antoi kivaa dataa. Kiva kun sain olla hyödyksi, kiitos siitä.
Typepad oli silloin jalustana ja Qulinaristi oli silloin blogin nimi.
Kirjoittaa en osannut silloinkaan ja valokuvat oli vieläkin surkeampia kuin nyt. Kiitos kehittyneiden kamera ominaisuuksien. Eli se puhelin.
Jotenkin noin edellä kirjoittamallani tavalla se elämä lutviutui. Ei huolia ja murheita vaan kovalla uholla eteenpäin – täysillä. Muuten haluan uhosta sen verran mainita että asenne oli – kyllä minä.
Ja pienen tipsin kautta. Muutamaan kertaan on voitettu ja hävitty. Maraton Venetsiassa kuittasi meidän hääjuomat ja maraton Forssassa vei osan sen kesän viinibudjetista.
Mutta läpi mentiin. Kiitos osallisille tästäkin elämyksestä. YLE Tähtäimessä Maraton.
Kun ei mikään ollut entisellään…..
Tästä tulee nyt pieni juttusarja koska kaikkea on tapahtunut niin paljon ettei jaksa/yhteen postaukseen mahdu.
Pitäkää huoli itsestänne ja läheisistänne. Nopeasti muuttuvat elämämme suunta…
The post Yhden ruokablogin ja aivovamman anatomia appeared first on Nelkytplusblogit.