Tänään olemme viettäneet Pyhäinpäivää ja hautausmaat ovat yhtenä kynttilänliekkien merenä ihmisten muistellessa poisnukkuneita läheisiään.
Meidän kynttilämme on sytytetty terassille kanervikkoon kuten monena aiempanakin vuonna, sillä sekä isännän että minun sukujemme haudat ovat liian kaukana. Tiedän kuitenkin, että niillä kauempanakin olevilla sukuhaudoilla kynttilöiden liekit tänään lepattavat.
Melkein samoin sanoin olen Pyhäinpäivänä
viimekin vuonna kirjoittanut – niin myös edellisenä, sillä mielessä ovat ne samat ihmiset ja muistot heistä. Tänä vuonna noihin muistojen läheisiin on myös liittynyt Maija-tätini, äitini sisar, joka viime kesänä nukkui pois samaan aikaan, kun äitini taisteli hengestään sairaalassa.
Elämä on varjoa ja valoa – ja elämän liekki lepattaa päiviemme määrän eikä kysy lupaa silloin, kun se sammuu.
Sain sytyttää kynttilän äitini kanssa, joka eilen saapui veljeni kanssa meille Pyhäinpäivää viettämään. Äitini ja veljeni olivat jo eilen käyneet kynttilät sytyttämässä isäni ja sisareni haudalle Hollolan hautausmaalla, jonne moni muukin oli jo kynttilänsä tuonut.
Tänään kirkoissa on luettu vuoden aikana poisnukkuneiden nimet ja niin myös Maija-tätini nimi on siellä hänen oman kotiseurakuntansa kirkossa lausuttu. Olen ajatellut setääni ja serkkujani, joille suru siellä kirkon penkissä taas tuli liki.
Tähän päivään liittyy minulle kaipausta ja surua. Ja paljon muistoja, joista useimmat varmasti aika on jo kullannut.
Olen muistellut äitini kanssa Maija-tätiä, jonka katse oli rakastava ja nauru lämmin ja joka aina huolehti siitä, että muilla oli hyvä olla. Ja jonka luona kyläillessä tiesi saavansa pannareita, jotka veivät kielen mielessään.
Olen muistellut isääni, jolle olisi tehnyt monesti mieli soittaa ja kysyä neuvoa. Isääni, joka oli paras isä maailmassa ja joka lähti tästä elämästä suorin jaloin ja elämäänsä tyytyväisenä.
Olen muistellut sisartani ja miettinyt, millaista elämä olisikaan ollut, jos hän olisi pitempään saanut elää. Silti minulla on aina sisar.
Olen muistellut Antti-ukkiani, äidinisääni, joka kesäisin odotti mökin rappusilla kahvipannu jo kuumana meitä kesälomaa viettämään Pohjois-Karjalaan.
Ja Simo-ukkoa, isänisääni, joka opetti minulle Levolle laske Luojani -iltarukouksen ja joka luki minulle satuja Prinsessa Ruususesta ja Peukaloisesta.
Olen muistellut Tyyne-mummia, äidinäitiäni, jonka selän takana lapsena sain monet yöt nukkua ja
jonka sanoissa “kuule, kuinka lapsi nauraa” piilee suuri viisaus.
Tänään kaipauksen ja ikävän lisäksi olen tuntenut myös suurta kiitollisuutta siitä, ettei noita kynttilöitä tarvinnut enempää sytytellä, sillä niin lähellä oli elämän liekin sammuminen muutaman läheisemme kohdalla tänä vuonna.
Sanat “muistot, kaipaus, toivo, usko, rakkaus” ovat tänään tärkeitä.
Sillä minulle Pyhäinpäivä merkitsee myös uskoa jälleennäkemiseen. Sitten joskus.
Ihmiselle on hyväksi muistaa, että elämä on arvoituksellinen, että jokaisen on täältä joskus lähdettävä. Että huomisesta ja tulevaisuudesta ei tiedä – on vain tämä hetki.
Ja että vaikka läheiset ympäriltämme lähtevät, elävät he vielä muistoissamme.
Niinpä sytytän kynttilän.
Hyvää Pyhäinpäivää kaikille!
Lady of The Messiä voit seurata myös
The post Pyhäinpäivänä sytytän kynttilän appeared first on Nelkytplusblogit.
