Sen piti olla kepeä kesäinen suppailuretki Saimaalla, mutta kesä ehti vaihtua syyskuuksi. Kalenteriin pitkin kesää tehdyt merkinnät oli jouduttu raakkaamaan pois yhä uudestaan, kun aina satoi tai tuuli liikaa.
Koska luovuttaminen ei tullut kyseeseen, olin syksyn ensimmäiselle mökkilomalle pakannut mukaani märkäpuvun.
– Tulkoon vaikka lunta, minä lähden suppailemaan.
Lumen sijaan saan sumuisen aamun – ja päivän, joka on kauniimpi kuin yksikään kalenteriin rustatuista ja myöhemmin yliviivatuista suppailutreffipäivistä. Suunnitelman leppoisasta kokopäiväretkestä, evästauoista kalliosaarilla, pulahduksista raikastavaan veteen ja kesäpojista, jotka tulisivat meitä kuvaamaan ja muonitsemaan, saan kuitenkin unohtaa. Suppailuystävänikin on jossain kaukana elämässä syksyä ja arkea, joten muonittajan ja kuvaajaan rooliin suunniteltu kesäpoikani pääsee (joutuu) hyppäämään laudalle.
Mutta märkäpukua ei tänään tarvita.
Harmillisesti kameran joudun jättämään rannalle, sillä uusi kamerani ei ole vesitiivis enkä Islannin kamerakatastrofin jälkeen todellakaan uskalla ottaa riskiä, että kastelisin pilalle jo toisen kameran saman vuoden aikana. Mutta sitä vastoin päiväpatikoita varten Polarilta testiin saamani M430-juoksukello on vesitiivis, joten sen uskallan jättää ranteeseeni. On mielenkiintoista nähdä, mitä lukemia kello antaa suppailuretkestäni.
(Kyllä, taisin hieman jäädä koukkuun kaikenmoiseen tulosmittaukseen tässä menneen kesän aikana).
On pakko päästä luontoon!
Kun on melkein täydellisen kesän jälkeen (vain kepeä kesäinen suppailuretki jäi uupumaan täydellisestä) joutunut palaamaan arkeen, saanut kerralla työpöydälle vuorellisen töitä, on viikonloppuna pakko päästä luontoon. Samoamaan pitkin mäntykankaita ja kuusikoita, kädet mustikassa ja housunlahkeet havuneulasissa. Tukan seassa hirvikärpäsiä.
Illan hämärissä otsalampun kanssa rymyän koivukossa, jos vaikka löytäisin kantarelleja.
– Hullun hommaa! olisin reilut kymmenen vuotta sitten todennut, silloin kun metsän sijasta pää nollautui hämyisän baarin tanssilattialla.
Nyt parasta terapiaa ovat metsät ja järvet.
Saimaan rannalla saan näppärästi molemmat.
Syyskuu – kun vihdoinkin saan lautani vesille
On siis jo syyskuu, kun vihdoinkin saan lautani vesille. Vaikka suppailu eli Stand Up Paddle Boarding onkin oikeasti paljon helpompaa kuin se näyttää, reilun vuoden mittaisen tauon jälkeen lauta tuntuu hieman huteralta. Alussa lähes kaikki energia meneekin siihen, että keskityn pysymään pystyssä. Jalkapohjia sirrittää enkä juuri uskalla maisemia ihailla. Armollisesti alkumatkassa järven pinta on kuin peili, mikä helpottaa matkan tekoa, mutta saadaan me myöhemmin vähän tuultakin – ja aaltoja. Välillä jopa niin, että on parempi hetkeksi istahtaa.
Joka vedolla arki on yhä kauempana. Vaikka jalkapohjat puutuvat vähän epämukavasti, kyllä minä tästä nautin. Voi että nautin!
Ei ole muita turisteja riesana.(Niin kuin oli elokuisessa Keski-Euroopassa tai kesäkuisen Islannin Kultaisella kierroksella). Ei yhtään selfiekeppiä. Ei vaikka kaunista on kuin postikortissa ja kuvattavaa olisi monen muistikortillisen verran. Saimaa kimmeltää ja ilmassa on rippeitä kesän tuoksusta.
Ja kaikki tämä kauneus vain meille:
koko retken aikana vastaan tulee vain muutama vene – ja yhden niemen nokassa anoppi meille heiluttaa.
Anopille kiitos kuvasta.
Puolessa matkassa Polarini todistaa sen, mitä olen uumoillutkin: retkestä on tulossa enemmän urheilua kuin kepeä koko päivän kesäretki. Reilu neljä kilometriä on taitettu vajaaseen tuntiin ja uimatauot on säästetty odottamaan ensi kesää ja veden lämpenemistä.
Onneksi saunan portailla meitä odottaa eväskori, jonka anoppini on sinne ystävällisesti kiikuttanut.
Lyhyen eväs- ja kuvaustauon jälkeen on pakko palata (suomalaisella sisulla) takaisin melomaan, vaikka oikeasti vähän kehtuuttaa. Varsinkin kun tiedän, että alkumatka on aallokkoa ja vastatuulta.
Kun mökkilaituri häämöttää, on voittajaolo. Retki on todellakin ollut kaiken kehtuutuksen arvoinen, vaikka samalla päätänkin, että ensi kesänä retki saa olla toisenluonteinen: vähemmän urheilua, enemmän kepeää yhdessäoloa.
Mutta voi pojat että tuntuu hyvältä. Niin kuin aina kun on päässyt liikkumaan luontoon. Jättämään stressin metsään tai järveen. Työvuorikin tuntuu kutistuneen olemattomaksi nyppyläksi.
Yhteistyössä Polar
Kun olen tukevasti maan pinnalla, on aika kurkistaa, millaisen viivan Polar on karttaan reitistämme piirtänyt ja mitä mieltä se on meidän suppailuretkestämme:
Matkaa on kertynyt reilut 8 kilometriä ja aikaa kulunut (ilman evästaukoa) noin kaksi tuntia. Harjoituskuormitus on Polarin mukaan 20 tuntia. Seuraavat tunnit saan siis hyvällä omatunnolla ottaa rauhallisesti.
Sanallista palautettakin saan:
Perus- ja keskitehoinen harjoitus, pitkä
Tämä harjoitus paransi aerobista peruskestävyyttäsi, aerobista kuntoasi ja aineenvaihduntaasi. Kehosi sydän- ja verenkiertojärjestelmän sekä lihasten kyky varastoida happea parani. Harjoitus kehitti myös käytettyjen lihasten kestävyyttä. Pitkän keston ansiosta harjoituksen vaikutukset tehostuvat. Tällä tehotasolla keho käyttää energialähteenään rasvaa ja hiilihydraatteja.
Sitä kaikkein tärkeintä Polar ei kuitenkaan muista mainita:
Olen jättänyt kaiken turhan murheen ja stressin Saimaan aaltoihin.
Suppailupäivän illan otan rennosti. Kaadan lasiin kuplivaa, panen saunan uuniin puita ja katson, kun taivas saa purppuran sävyt.
Vaikka seuraavana aamuna olisi vielä lupa ottaa rennosti (20 tunnin harjoituskuormitusaika ei ole vielä kulunut umpeen ja kylkiäkin melonnan jälkeen kiristää), en malta olla lähtemättä metsään juoksulenkille. Kympin lenkki menee melkein tuskattomasti, vaikka keväällä jaksoin juosta tuskin kahta kilometriäkään. Polar-kelloni kannustuspokaalit ja sanalliset palautteet (ja toisaalta ”On aika lähteä liikkeelle -komennukset) ovat saaneet minut nostamaan pepun penkiltä entistä useammin.
Elokuun saldokin näyttää aika kivalta:
Todella aktiivinen kuukausi ja huipputehokkaita treenejä. Tällä menolla sinulla on hyvät mahdollisuudet elää pitkä ja terve elämä!
Mutta voisi se peppu vielä useamminkin sieltä penkistä nousta Polarin mielestä:
Istuit aika paljon, mutta onneksi et kovin pitkiä aikoja kerrallaan.
On siis syytä nousta tuolilta ja lähteä liikkeelle!
Syysterveisin Heidi ♥
Matka- ja tunnelmakuvia sekä pieniä matkatarinoitani pääset seuraamaan blogini lisäksi Facebookissani.
Käy kurkkaamassa myös Instagramiani, jonne tallentuvat ne kuvistani kauneimmat.
Blogiani pystyt nyt näppärästi seuraamaan Blogit.fi-sivuston kautta.
Maailman äärellä -matkablogini on myös Twitterissä.
Tervetuloa mukaan matkoilleni.
Copyright © 2017 Maailman äärellä – Heidi Lehtosaari. All rights reserved.
The post Suppailua ja luontoterapiaa appeared first on Nelkytplusblogit.