ILOPILLERI:
Aamulla mä jo arvasin, että tänään on jotenkin spesiaali päivä. Appukissa herätti mut viiden jälkeen yrjömällä kännykkääni lämmintä kissanruokaa. Sen jälkeen jäin aamutakin hihnasta oven väliin ja menin vessaan, jossa ei ollut paperia. Se, että myöhästyin metrosta ja koin opiskelullisen takapakin kuvastaa päivän kulkua. Nämä ovat kuitenkin niit pieniä, kuten teinix sanoisi. Tänään on kuulemani mukaan kansainvälinen epäonnistumisen päivä, aivan mahtavaa!
Miten mulla oikeasti menee? Äitinä, opiskelijana ja vaimona?
Neljännen lapsen syntyessä laskin, että öö. Sata jaettuna neljällä on 25. Päätin, että en voi antaa lapsille yksilöllistä huomiota ainoastaan yhtä neljäsosaa. Jokainen on sataprossan arvoinen. Käytäntö on osoittanut, että näin ei ole.
Äitiyden kauheimpin tunteisiin liittyy syyllisyyden lisäksi olennaisena riittämättömyys. Siitä ei missään varoitettu, miltä tuntuu pitää yhtä itkevää lasta sylissä, kun toiseltakin tulee verta nenästä. Miltä tuntuu lapsesta, joka ei tällä kertaa ole sylivuorossa? Miltä tuntuu äidistä, joka joutuu valitsemaan lohdutettavan? Pahalta, aina. Meidän lapset ovat onneksi jo isompia, mutta silti päivittäin joudun miettimään, ketä autan ensin (läksyissä, kaveriasioissa, vaatevalinnoissa, you name it) ja millä perusteella. Ja minulla on sentään osallistuva aviomies. Koen tästä epäonnistumista, siitä etten voi olla neljässä paikassa samaan aikaan. Mietin, miten lapseni mahtavat kokea ainaisen äidinjonottamisen tai toisinaan kokonaisen ohittamisen?
Vaimona ja kodinhengettärenä tilanne on pahimmillaan tämä. Koen epäonnistumista laiskuudestani tai ehkä ennen kaikkea mukavuudenhalustani. Se, että olen aikaansaava muissa asioissa, näyttäytyy kotona näin. Tästäkin täytyy potea syyllisyyttä, vaikka en minä muuksi muutu. Onneksi joku toinen hoitaa tiskikasan. Syyllisyys jää silti. Saavutukseksi lasken sen, että meillä on laulava tiskikone, joka ilmoittaa suullisesti, kun pitää liikuttaa persus ylös. Mikä siinä on, ettemme me naiset vaan osaa olla?
Miten opiskelut? Miten blogihommelit?
Kouluhan sujuu, ei siinä mitään. Olen onnistunut tekemään vuodessa yli 140 opintopistettä vaaditusta 210:stä. Koen silti huonommuutta siitä, etten ole opiskeluista rasittunut. Kaikkialla sanottiin, että koulu on rankka ja vaativa. Mietin, että mitä olen missannut? Olenko epäonnistunut tiedon sisäistämisessä, koska en ole opintoburnoutissa? Enkä osaa reflektoida hyvin? Olen miettinyt, että otanko koulun liian iisisti ja siksi olen rela? En ole päässyt selville, mutta täytyy myöntää että nautin erittäin paljon koulupäivistä, jolloin on välitunnit, kahvitauot ja ruokailu. Ilman työtaakkaa, ilman vastuuta, ilman työpuhelinta. Koen, että voisin aina opiskella tai hengailla kampuksilla. Tunnen itseni nuoreksi, mikä taas aiheuttaa ristiriitaa ikäni kanssa.
Bloggaaminen antaa minulle tavattomasti. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja päässyt upeisiin tilaisuuksiin. Olen kontaktoinut ja verkostoitunut. Rakastan tätä touhua. Toisaalta ajankäytöllisesti en ole vielä taidokas, en ajasta kirjoituksia enkä tee muistiinpanoja pitkin matkaa. Voisin olla tehokkaampi.
Ihmisenä taas. Hmm. Olen harjoitellut itsekkyyttä, taitoa sanoa “ei”. Silti kompastun kiltteyteeni päivittäin. Pelkään saavani huonoja arvosanoja jos olen eri mieltä, jännitän vaatia minulle kuuluvia kokemuksia, etten leimaudu “vaativaksi”. Sitten närästää, kun mietin nynnyyttäni. En saa suutani auki ajoissa ja poden siitä epäonnistumista. Suoritan, ollakseni kiitettävä. Ketä varten? Samalla tiedostan, että olen ollut jopa minimipanostuksella kiitettävän arvoinen.
Eikö ole ristiriitaista?
Silti koen olevani onnistunut ihminen, vaikka tänään onkin virallinen epäonnistumisen päivä. Minulla on terveet ja fiksut lapset,sairaan hottis mies ja rakastan asioita, joita saan tehdä.
Ps. Tässä viime aikoina olen miettinyt tosissani alanvaihtoa. Arvatkaa mikä musta tällä hetkellä tulee isona alanvaihdon jälkeen!
Epäonnistumisen päivä on kansainvälinen kampanja, jonka tarkoituksena on tuoda ihmiset yhteen jakamaan epäonnistumisensa ja niistä syntyneet oppimiskokemukset. Päivän tavoitteena on luoda avoin ja hyväksyvä epäonnistumisen kulttuuri. Epäonnistumisen pelosta irti pääseminen ja epäonnistumisista oppiminen ovat avain menestykseen elämän jokaisella osa-alueella.
The post #fail eli kansainvälinen epäonnistumisen päivä appeared first on 40+ blogit.